Edgar Lee Masters: Spoon River antologia
Valta niin maan päällä kuin taivaissakin
Kyyninen aikuinen tietää, että mikään ei tule selviämään lopullisesti, suurin osa elämäämme ympäröivistä salaisuuksista jää epäselviksi. Mutta runoudessa kaikki on toisin! Edgar Lee Mastersin klassikko, Spoon River antologia, tuo kuolleiden salaisuudet, pettymykset, tunteet, onnen ja kärsimykset päivän valoon sarjassa edesmenneiden yksinpuheluja. Runot ovat puheenvuoroja haudan takaa, ja oletuksena on, että silloin meillä ihmisillä olisi aikaa miettiä elämäämme ja tekojamme. Katumus, katkeruus, kiitollisuus, rakkaus, ylpeys ja pettymykset ovat kuin itsestään selvästi kokoelman johtavia teemoja.
Masters julkaisi kokoelman alkuperäiset runot vuosien 1914–1915 aikana Mirror-lehdessä salanimellä ja seuraavana vuonna yhtenä niteenä omalla nimellään. Runokokoelmasta tuli erittäin suosittu. Nykylukijaan kokoelma vetoaa ajattomuudellaan. Vapaaseen mittaan kirjoitetut elämän epilogit, haudantakaiset puheenvuorot, antavat mahdollisuuden pohtia elämän olemusta paljaimmillaan.
Valtapeli
Teemojen käsittely syventyy, kun antologia asettaa rinnakkain toisiinsa vaikuttaneiden ihmisten kertomuksia. Keskeiseen osaan kokonaisuuden kannalta nousee valta. Kun runot antavat puheenvuoron kuolleille, ne maalaavatkin eteemme elävän kaupungin ja yhteisön. Runot kertovat historiallisesti hyvin todenmukaisesta pikkukaupungista ja muun muassa sen valtakuvioista. Monologeissa puhutaan vallan muodoista ja vääristymistä kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Ihmisten keskinäinen vallankäyttö on usein hyvin raakaa. Kaupungin merkkihenkilöihin viitataan yhtenään. Moni on heille katkera. He ovat vaikuttaneet monien ihmisten elämään, liikutelleet ihmisiä kuin pelinappuloita. Eugene Carman kiroaa koko elämänsä, sillä hän on vain raatanut Thomas Rhodesin orjana: ”asua täysihoitolarotanpesä ”Commercialin” haisevassa huoneessa, /pakotettuna käymään sunnuntaikoulussa / kuuntelemassa pastori Peet’iä sataneljä kertaa vuodessa / toista tuntia kerrallaan vain siksi / että Thomas Rhodes, paitsi kauppaliikettä ja pankkia, / hallitsi myös kirkkoa.” Itse Thomas Rhodes ei edes mieti alaisiaan. Rhodes jatkaa poliittista valtataistelua vielä haudassakin. Hän ilkkuu liberaaleja ja taiteilijoita ”ylevien kuvitelmien merenkulkijoita” ja haluaa todistaa paremmuutensa. Hän on ”tyytyväinen, luja ja tasapainoinen loppuun saakka ”. Rhodesin elämän lyhyt epilogi tuntuu todistavan, että hän teki eläessään mitä halusi ja että juttua on turha jatkaa enää kuolemassa.
Pikkusieluisten pikkukaupunki
Pikkukaupungille ominainen pikkusieluisuus, joka korostuu useaan otteeseen antologiassa, saa valtaa myös oikeussalin puolella. Tuomari Selah Lively on puurtanut ahkerasti koko ikänsä ja edennyt urallaan piirituomariksi, mutta silti häntä on aina pilkattu pieneksi, hänen vaatteilleen ja kiillotetuille kengilleen on naureskeltu. Hän on saanut nautintoa siitä, että yhteiskunnallisten jättiläisten on pitänyt puhutella häntä ”teidän korkeudeksenne”. Tuomari Lively kysyy vain: ”No niin, eikö mielestänne ole luonnollista, että tein sen heille hieman raskaaksi?” Vallasta nauttiminen näyttäytyy Mastersin runoissa aina itsekkäänä tekona.
Mediapeli
Median vallasta ei myöskään anneta mairittelevaa kuvaa. Moni on joutunut lehdistön häväistysjutun kohteeksi. Toimittaja Whedon myöntää puheenvuorossaan halunneensa vain voittaa: ”vaimentaa maksusta häväistysjuttuja / ja kostaakseen penkoa niitä esiin ja kylvää maailman tuuliin; / myydä lehtensä murskaamaan ihmisen kunnia ja, / jos tarvitaan, heidän ruumiinsakin;” Elävien peli on ollut armotonta. Lehdistön tieto on valtaa parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Miehet ja vaimot
Suurinta valtapeliä ei sittenkään käydä julkisen yhteiskunnan areenoilla. Koskettavampia tarinoita paljastavat miehet ja vaimot, joiden keskinäiset suhteet ovat esillä toistuvasti. Heti kirjan alussa tarinansa kertovat Ollie McGee ja hänen miehensä Fletcher McGee. ”Oletteko nähneet erään miehen kulkevan kylän läpi / riutunein kasvoin ja katse maahan luotuna? / Se on minun mieheni, joka salaisella, / kuvaamattomalla julmuudella ryösti minulta nuoruuteni ja minun kauneuteni;” kertoo Ollie. Nämä kaksi ihmistä ovat olleet naimisissa nuoruudesta vanhuuteen, eivätkä ole koko aikana kohdanneet tosiaan tasavertaisina. Vaimo on antautunut miehen muovattavaksi, mutta on vaatinut mieheltä liikaa, kaiken, eikä ole jättänyt miehelle omaa tilaa. Ja niin tämä kahden ihmisen välinen outo viha on ryöstäytynyt käsistä ja polttanut kummankin hiljaisella liekillään. ”Se ei ollut enää minun, se ei ollut hänen / vaan hänessä.” Avioliiton valtapeli on vienyt vallan kummaltakin.
Oikeudenmukainen kuolema?
Kuoleman kautta Masters käsittelee elämää. Ajatus kuoleman oikeudenmukaisuudesta nousee esiin aika ajoin. Moni on saanut kuolemassa ansionsa mukaan. Runojen oikeussalit vertautuvat taivaan oikeussaleihin. Toimittaja Whedon myöntää olleensa häikäilemätön eläessään, mutta saako hän vihdoin ansionsa mukaan, kun hänen hautansa on likaviemärin suuaukon lähellä, mistä kaikki törky hänen elämästään virtaa hänen ohitseen:” Ja sitten maata täällä virran partaalla lähellä paikkaa, / missä kaupungin likaviemäri tyhjentää sisältönsä jokeen / ja minne heitetään säilykerasiat ja muu törky / ja piilotetaan keskenmenojen seuraukset.” Kaikilla hautapaikka ei vastaa elämän saavutuksia. Mastersin kuolema osaa ajoittain myös olla ironinen. Juopporenttu Chase Henry on päässyt pankkiiri viereen, kun taas kunnianarvoisa tuomari Somers makaa nimettömänä ja unohdettuna.
Lukijalle, jolle amerikkalainen pikkukaupunkielämä on tuttu sen lukemattomien populaarikulttuurin representaatioiden kautta, voi nauttia myös tästä 1900-luvun alun yhteiskunnallisesti analyyttisestä runokokoelmasta. Ovathan ajat ja arvot toki muuttuneet, mutta keskeiset teemat, ahneuden, valtapelin ja rakkauden löytää maailmasta yhtä elävinä kuin ennenkin.
Edgar Lee Masters 1987 /1915: Spoon River antologia, suomentanut Arvo Turtiainen.