Mitä sillä tarkoitetaan ja milloin sitä esiintyy?

Astevaihtelu on suomen kielen äänne- ja muotorakenteen luonteenomaisimpia piirteitä. Se on ns. morfofonologinen vaihtelusääntö. Suomen kielen astevaihtelun pääperiaate on, että umpitavun eli konsonanttiloppuisen tavun alussa on heikko aste ja avotavun alussa on vahva aste. Tätä sanotaan myös paradigmaattiseksi astevaihteluksi.

Astevaihtelua esiintyy sanojen vokaali-, konsonantti-, ja monikkovartaloissa sekä sanavartaloiden astevaihteluna. Astevaihtelu koskee soinnittomien klusiilien, ns. ”paukkuäänteiden” (k, p ja t)muuttumista toiseksi äänteeksi tai katoamista. Astevaihtelua esiintyy kaikissa taipuvissa sanaluokissa.

Kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen astevaihtelu

Astevaihtelua on kahta lajia: kvantitatiivista ja kvalitatiivista. Kvantitatiivisessa astevaihtelussa geminaattojen kk, pp ja tt määrä muuttuu, eli niiden tilalle tulee yksittäiskonsonantti k, p, tai t.

: kk → k (takki → takissa)

: pp → p (nappi → napin)

: tt → t (matto → matolla)

Kvalitatiivisessa astevaihtelussa muuttuu muoto. Joitakin esimerkkejä kvalitatiivisesta astevaihtelusta:

: p → v (leipä → leivässä)

: mp → mm (kampa → kammalla)

: nt → nn (pinta → pinnalla)

: nk → ng (kenkä → kengän)

: rke → rje (särkeä → särjen)

On myös olemassa käänteistä astevaihtelua, jolloin perusmuodossa on heikko aste, mutta koska taivutusvartalo saa pitkän vokaalin, siinä on vahva aste. Esim. lääke → lääkkeen