William Markuksen moderni melodraama

Verta käsissämme (1958) on elokuva, joka kuvaa sodan jatkuvuutta ikään kuin jonkinlaisena sielullisena olotilana. Vaikka pyssynpauke ja kranaattikeskitykset ovat lakanneet ei sota kuitenkaan vielä ole ohitse. Se on vain muuttanut muotoaan. Nyt sitä käydään rahan ja ihmissuhteiden tasolla. ”Rauha. Olen jo unohtanut, mitä se on”, toteaa Tauno Palon esittämä tehtaanjohtaja Bergas, joka omistaa kaiken aikansa työnteolle, liiketoiminnalle, rahantaonnan taistelulle. Tämän vuoksi hän ei pysty suomaan tarpeeksi aikaa nuorelle vaimolleen Astridille (Elina Pohjanpää), joka puolestaan viettää huvinpidon täyttämää elämäänsä miehensä kartanolla yhdessä uuteen äitiinsä rakastuneen poikapuolensa ja kahden, omalaatuisen taiteilijahahmon kanssa. Hän on joukon ehdoton valtiatar, tunteiden hyväksikäyttäjä, ja hän selvästi nauttii vallan kahvassa olostaan. Heidän seurastaan pääsee osalliseksi myös kapteeni Viktor Aaltona, jonka entinen komentaja, Bergas, ottaa palvelukseensa

Jussi Jurkan esittämä Aaltona on sodan ja sitä seuranneen sotavankeuden tunnekylmäksi tekemä, idealisminsa ja moraalinsa lähes täysin kadottanut, elämästä vieraantunut mies. Hänen yksinäisyyttään korostaa jo hienosti elokuvan alkupuolen kohtaus, jossa sotavankijuna saapuu Helsinkiin. Äidit, vaimot ja lapset ovat vastassa sotavankeudesta kotiin palaavia miehiä. Ilmassa on rakkautta ja jälleennäkemisen iloa. Aaltona sen sijaan astuu alas junanvaunusta yksinäisenä, kaikken muiden jo lähdettynä, vailla ketään vastaanottajaa. On siis vain hyvinkin odotettavaa, että hänen ja alituiseen juhlintaan ikävystyneen Astridin välille kehittyy rakkaussuhde.

Astridin ja Aaltonan välisissä kohtauksissa leijuu kaiken aikaa jonkinmoinen tuhon ilmapiiri. Ne ovat rakkauskohtauksia, mutta niistä puuttuu täysin palava intohimo, joka on korvattu jonkinmoisella uupumuksen tunteella. Liikutaan maaseudulla, luonnossa, jonka voima on perinteisessä kotimaisessa elokuvassa edustanut erotiikan ja rakkauden täydellisintä puhkeamista. Nyt se toimii vain jonkinlaisena elämän paon hetkellisinä tyyssijana. Lopulta kaikki johtaa siihen, että Aaltona ja Astrid ajavat pienen, maantienvarrella kukkia myyvän pojan päälle. He piilottavat ruumiin metsään ja alkavat uskotella itselleen, että se oli vain pelkkä tapaturma.

Ulkoisella tasolla kaikki näyttävät kuitenkin menevän hyvin. Astridia ja Aaltonaa ei kukaan osaa epäillä ja pakomatkallaan ammutuksi tuleva rangaistusvanki saa syyt niskoilleen pikkupojan kuolemasta. Mutta sisäinen syyllisyys alkaa vähitellen kalvaa sekä Astridia että Aaltonaa. Heidät on ikään kuin vapautettu kuolemantuottamuksen vastuusta, mutta mitä hyötyä loppujen lopuksi on vapaudesta ja elämästä, josta ei omatunnontuskien vuoksi pysty nauttimaan? Onko loppujen lopuksi olemassa mitään syytä, jotta elämää voisi jatkaa? ”Elämä on melko mitätön asia. Tulet sen vielä huomaamaan”, toteaa Aaltona Astridille. Tämän jälkeen hän kävelee vapaaehtoisesti vankilaan. Näin hän on jälleen saanut moraalinsa takaisin. Ja se onkin ehkä ainoa asia, mikä elämässä on tärkeintä.

Verta käsissämme on William Markuksen yksi kahdeksasta elokuvasta, jotka hän toteutti Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa vuosina 1954-1960. Se on loistava osoitus hänen ohjaajankyvyistään, ehkä ei kaikilta yksityiskohdiltaan täydellinen, mutta kokonaisuutena vertaansa vailla oleva melodraama, joka on upeasti vapautunut suomi-melodraamoille tyypillisestä paatoksesta. On jälkimaailman harmi, että Markuksen ohjaajanura katkesi studiojärjestelmän kaatumiseen 1960-luvun alussa. Hänestä olisi voinut kehittyä varsin kyvykäskin ohjaaja, jos olisi saanut mahdollisuuden jatkaa elokuvantekoa.

Ohjaaja:	William Markus
Käsikirjoitus:	William Markus, Volodja Semitjov
Pääosanäyttelijät:	Elina Pohjanpää, Jussi Jurkka, Kaarlo Halttunen, Uljas Kandolin, Toivo Mäkelä, Tarmo Manni, Mikko Niskanen, Tauno Palo, Leo Riuttu, Pentti Siimes
Tuottajat:	Alex Bardy ja Marko Rauhala
Valmistusvuosi:	1958
Valmistusmaa:	Suomi
Kieli:	suomi
Ikäraja:	k-16
Kesto:	83 minuuttia