Tupaantuliaisten perinteet
Tupaantuliaisperinteen syntytapaa ei ole kovinkaan tarkkaan tutkittu. Suomalaisen vanhan tupaantuliaisperinteen idea kuitenkin on, että avokätisillä tupaantuliaisjuhlilla varmistetaan oma taloudellinen hyvinvointi uudessa kodissa.
Ennen uutta kotia juhlittiin naapureiden ja jopa koko kylän voimin. Uuteen kotiin toivotettiin onnea erilaisin tuliaisin ja lauluin. Ortodoksisen kirkon perinteen mukaan uusi talo voitiin myös siunata, ja nykyisin evankelis-luterilainen kirkko on yrittänyt elvyttää tätä perinnettä. Tupaantuliaisperinteeseen kuuluu myös uskomukset kodin hyvistä haltijoista. Haltijan sukupuolen uskottiin riippuvan siitä, kumpi isäntäväestä, isäntä vai emäntä, sytytti tulen ensimmäisenä uuden katon alla. Uuden kodin tulisijaan saatettiin myös tuoda tuhkaa vanhasta talosta, jotta onni olisi jatkunut myötäisenä vastakin.
Tupatarkastus on vielä nykyisinkin tärkeä osa tupaantuliaisia; vieraita kuljetetaan ympäri uutta kotia ja esitellään huoneet, komerot, saunat ja alkovit, olipa asunto minkä kokoinen tahansa. Juhlallisen kodinesityksen jälkeen isäntäväki on vapaa viihdyttämään vieraitaan haluamallaan tavalla.
Perinteen mukaan paras mahdollinen tupaantuliaislahja isäntäväelle on leipä ja suola, joilla toivotetaan onnea ja ennen kaikkea varmistetaan, että uudessakin kodissa olisi aina leipää yltäkylläisesti. Toinen perinteinen onnea tuova tuliainen uuteen kotiin on hevosenkenkä, jonka paikka talossa on ulko-oven yläpuolella ja tietysti kengän suuaukko ylöspäin, ettei hyvä onni valuisi pois.