Émile Durkheim
Kuka oli Émile Durkheim?
Émile Durkheim (1958–1917) on sosiologian klassikko – isähahmo –, yhteisöjen muodostumisen ja yhteisöllisyyden teoreetikko sekä ranskalaisen sosiologian merkkihenkilö. Durkheimin keskeisimmät teokset ovat Itsemurha (Le Suicide, 1897), Uskontoelämän alkeismuodot (Les Formes èlementaires de la Vie Religieuse , 1912) ja Sosiaalisesta työnjaosta (De la Division du Travail Social: Étude sur l’Organistation des Sociétés Superieures, 1893).
Durkheimin kiinnostukset
Durkheimin sosiologinen kysymyksenasettelu ajoittui hetkeen, jolloin sosiologia ei vielä täysin ollut vakiinnuttanut tutkimuskenttäänsä. Durkheim kokosikin ensimmäisenä kansien väliin sosiologisen tutkimuksen metodisäännöt. Hänen tuotoksensa käsittelevät erityisesti yhteisöllisyyden problematiikkaa. Durkheim pyrki vastaamaan ajalle ominaiseen tarpeeseen ymmärtää yhteisön säilymisen mekanismeja. Durkheimin tärkeimmät kysymykset liittyivät sosiaalisen siteen luonteeseen, yhteiskunnan tutkimiseen ja uskonnolliseen yhteisöön. Sosiologian lisäksi Durkheimin työ alkuperäiskansojen parissa on tehnyt hänestä myös antropologisen tutkimuksen klassikon.
Sosiaalinen fakta ja durkheimilainen metodisääntö
Durkheimin metodiikkaa koskeva väite on, että yhteisön tutkimisessa on lähdettävä ja palattava aina yhteisöön itseensä. Durkheim käytti käsitettä sosiaalinen fakta kuvaamaan sosiaalisen elämän tutkimuskohdetta. Tutkimuskohteet ovat ikään kuin sosiaalisia esineitä, joita tulisi tutkia pyrkimällä pääsemään niitä kuvaavien käsitteiden taakse. Durkheimin metodi oli luonnontieteellisen systemaattinen. Sosiaaliset faktat tyypiteltiin ensin, jonka jälkeen niitä pystyttiin selittämään. Kausaalisuhteiden tutkimiseksi oli tehtävä vertailuja samanlaisten yhteisöjen välillä. Metodi johti Durkheimin tutkimaan mahdollisimman yksikertaisiksi ajattelemiaan yhteisöjä ja sosiaalisia faktoja ”alkuperäisimmillään” (esim. Uskontoelämän alkeismuodot) sekä tekemään laajoihin aineistoihin perustuvia vertailuja (esim. Itsemurha).
Moderni yhteisöllisyys ja anomia
Durkheimille yhteisö on yksilöt yhteen sitova side, joka ei palaudu kehenkään yhteen yksilöön vaan on jotain heidät ylittävää. Teoksessaan sosiaalisesta työnjaosta Durkheim loi jaottelun esimoderniin mekaaniseen solidaarisuuteen ja moderniin orgaaniseen solidaarisuuteen. Mekaanisessa solidaarisuudessa yhteisön säilyminen perustuu samankaltaisuuteen ja jaettuihin arvoihin ja uskomuksiin. Orgaanisen solidaarisuuden perusta on sitä vastoin eriytyneen työnjaon tuottama yksilöiden välinen vastavuoroisuus. Durkheim uskoi vahvasti yhteisön pakottavaan voimaan ja piti normeja yksilölle välttämättöminä. Tilannetta, jossa normit ja moraali menettää yksiselitteisyytensä, Durkheim kutsui anomiaksi (anomie). Orgaanisen solidaarisuuden yhteiskunnassa kollektiivinen tajunta – yhteisön sitova voima – heikkenee. Parhaimmillaan tämä tuottaa positiivisen eriytymisen ja työnjaon. Haittapuolena on anomia, joka johtaa poikkeavaan käyttäytymiseen, äärimmäisenä esimerkkinä Durkheim käyttää itsemurhaa.
Kollektiivinen tajunta ja uskonnollinen kokemus
Myöhemmin uskontoelämän alkeismuodoissa Durkheim jatkoi kollektiivisen kokemuksen tarkastelemista, nyt uskonnossa. Durkheimin käsitys yhteisöllisyydestä palautui ajatukseen, että yhteisö ei ole yksilöiden summa vaan jotain yksilöt ylittävää. Uskontoelämän alkeismuodoissa hän päätyi näkemykseen, että uskonnossa, sen riiteissä ja myyteissä yhteisö vahvistaa itseään. Uskonnossa yksilöt kokevat itsensä ylittävän voiman, joka tulkitaan Jumalaksi.
Durkheimin vaikutus
Durkheimin vaikutus on ollut vahvin sosiologiassa ja antropologiassa sekä uskonnon tutkimuksessa. Hänen organismi-analogiaan perustuva ajattelunsa kehittyi myöhemmin funktionalismiksi.