Rooman taide
Millaista oli taide Rooman vallan aikana?
Antiikin Rooman vallan suuruuden voi sanoa johtuneen määrätietoisesta aikaisempien kulttuurien tietämyksen hyödyntämisestä. Myös itaaliselle pohjalle (esiroomalaisella aikana vallinneet italialaiset kulttuurit) perustunut taide muuttui valloitusten vaikutuksista ensin etruskilaiseen, sitten kreikkalaiseen suuntaan ja lopuksi siitä tuli länsimaisen ja itämaisen taiteen sulautumisen perillinen.
Roomalaisajan taiteilijoista ei ole säilynyt paljonkaan tietoa, mutta hyvin monien heistä uskotaan olleen kreikkalaisia. Vuoteen 500 eKr. asti Roomaa hallitsivat etruskilaiset kuninkaat, jolloin taide-elämä oli hyvin vilkasta. Näinä aikoina noin vuoteen 340 eKr. saakka etusijalla oli kuitenkin arkiesineiden valmistus. Italialaisen kulttuuripiirin hallinto roomalaistui vuoteen 272 eKr. mennessä, jolloin Rooman taide sulautui hellenismiin. Kreikan ja etenkin Vähä-Aasian siirtyminen Rooman haltuun voimisti hellenistisen taiteen vaikutusta, sillä Vähän-Aasian Pergamon oli hellenistisen taiteen tärkein keskus. Kreikkalaistaidetta tuotiin sotasaaliina ja Roomassa se sai valtavan suosion. Roomaan siirtyneet kreikkalaiset taiteilijat kopioivat kreikkalaisia taideteoksia ja valmistivat myös uusia. Tunnettuja koulukuntia tuolloin olivat muun muassa Pasiteleen ja attikalainen koulukunta.
31 eKr. Roomassa valta siirtyi keisarille, ja hellenistinen taide oli vähitellen muuttunut roomalaiseksi. Hieman ennen tasavallan päättymistä lähinnä egyptiläisten muumiomuotokuvien pohjalta syntyi Rooman taiteelle ominainen muotokuvataide joka suosi ilmeikästä realismia ihanteellisuuden kustannuksella. Keisariajalla taiteesta tuli eräänlainen propagandaväline: Augustuksen ajan merkityksellisimmät työt ovat Rauhan alttari ja ihannoitu kreikkalaistyylinen hallitsijamuotokuva. Muotokuvissa käytettiin realistista ja idealisoivaa kuvaustapaa, joka vaihteli keisarin mieltymysten mukaan.
Freskomaalaustaide oli Roomassa korkeatasoista ja parhaiten säilyneitä töitä on vieläkin nähtävillä esimerkiksi Pompeijissa. Kreikkalaisten maalausten jäljittelystä ei haluttu luopua, vaikka sitä kehiteltiinkin mytologisista joukkokohtauksista pienimuotoisempiin ja ajallisesti läheisempiin aiheisiin. Varsinaista muotokuvamaalaustakin toteutettiin siten, että kuvat tehtiin puupohjalle ja käytettiin vahamaalaustekniikkaa. Tällaisten seinämaalausten malleina käytettiin yleisesti eläviä ihmismalleja.
Vuonna 79 jKr. tuhoutuneen Pompeijin freskojen perusteella roomalainen maalaustaide on jaettu neljään kauteen: ennen vuotta 80 eKr. vaikuttanut inkrustaatiotyyli, joka jäljitteli marmoripintaa, 80 eKr.-14 jKr. korkeatasoinen ja hienostunut arkkitehtoninen tyyli, vuoteen 63 jKr. päättynyt ornamentaalinen kausi sekä vuoteen 79 jKr. asti jatkunut figuurisommitelmien kausi. Näiden ohella Rooman alueella suosittiin myös maisemamaalausta, erityisesti puutarha- ja kukka-aiheita.
100-luvulla jKr. Rooman taidemaailmaa sävytti monumentaalisuus ja eräänlainen tuhlailevaisuus, mikä aiheutti klassisen ankaruuden ja kreikkalaisen taiteen esikuvallisuuden hiipumisen. Huippuunsa kohonneesta teknisestä taituruudesta on esimerkkinä pronssinen Marcus Aureliuksen patsas , joka on ainoa antiikin ajoilta säilynyt ratsastajapatsas.
Idän kultit ja mysteeriuskonnot saivat kristinuskon ohella suuren kannattajajoukon Roomassakin, ja ajatuksia herättäneet uudet tuulet synnyttivät uusia aiheita myös taiteessa, erityisesti sargofagitaiteessa. 200-luvulla kuvanveistossa tyyli muuttui jyrkästi kohti jäykempiä ideoita kuin todellisuutta kuvaavia aiheita. 300-luvulla tehty Konstantinuksen riemukaaren reliefikoristelu on tästä loistava esimerkki. Vuonna 313 kristinuskon tullessa viralliseksi myös taiteen aihepiiri alkoi radikaalisti muuttua. Vanha taide säilyi kuitenkin esikuvana Euroopan tuleville taidesuunnille.