Kaunokirjallisuuden perusjaottelu
Kaunokirjallisuuden jakaminen epiikkaan, lyriikkaan ja draamaan juontaa juurensa antiikin Kreikasta. Filosofi Aristoteles määritteli Runousoppi -teoksessaan nämä kolme kaunokirjallisuuden pääkategoriaa. Jako on vallalla vielä tänäkin päivänä, vaikkakin muutamat eri lajien painotukset ovat vuosien saatossa muuttuneet.
Epiikka on kertomakirjallisuutta. Antiikin epiikan arvostetuimmat edustajat, eepokset, olivat runomuotoisia. Antiikin eepoksia ovat muun muassa Ilias , Odysseia sekä Aeneis. Eepoksia on kirjoitettu myös antiikin jälkeen, esimerkiksi monella maalla Suomen lisäksi oma kansalliseepoksensa. Antiikissa kirjoitettiin myös suorasanaista kirjallisuutta eli proosaa, mutta sitä ei arvostettu juurikaan kirjallisuutena. Asetelmat ovat vuosien saatossa kääntyneet päälaelleen: nykyisin romaanit ja novellit, nekin epiikan lajeja, ovat arvostettuja ja yleisimpiä kirjallisuuden muotoja.
Lyriikka tarkoittaa runoutta. Alkujaan lyriikan erotti eeppisestä runoudesta sen välittömyys, minä-muotoisuus ja sitoutuminen nykyhetkeen. Antiikissa lyriikkaa esitettiin laulaen ja lyyran säestyksellä. Lyriikka-nimitys tulee juuri tuosta lyyra-soittimesta. Nykyisin lyriikalla tarkoitetaan kaikkea runoutta. Yleensä runouden tunnistaa säejaosta, mutta on olemassa myös proosarunoutta. Lyriikan alalajeja ovat muun muassa sonetit, balladit ja oodit, joita tosin nykyään kirjoitetaan vähenemässä määrin. Lyriikka voidaan jakaa myös esimerkiksi kansanrunouteen ja taiderunouteen tai mitallisuutensa mukaan mitallisiin, vapaamittaisiin ja vapaarytmisiin runoihin.
Draama on näytelmiä, ja sen antiikin päälajit olivat tragedia, komedia sekä satyyri. Tragedia oli näistä arvostetuin. Draamat syntyivät antiikin Dionysos-jumalan kunniaksi pidetyistä palvontamenoista ja olivat epiikan ja lyriikan tavoin alunperin runomuotoisia. Draama on tarkoitettu esitettäväksi.