Kielellinen taituri
Varhaisvaiheet ja yliopistoura
Otto Manninen syntyi 13.8.1872 Kangasniemellä. Hän oli hyvin menestyvä oppilas. Koulunkäyntinsä hän aloitti Antellin neitien ruotsinkielisessä ”Fruntimmerskolassa”. Sen jälkeen hän kävi Mikkelin lyseota ja kirjoitti erinomaisin arvosanoin ylioppilaaksi vuonna 1892. Hän siirtyi Helsingin yliopistoon, jossa opiskeli muun muassa estetiikkaa, suomen kieltä ja kirjallisuutta, latinaa ja filosofiaa. Manninen valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1897. Hän työskenteli Koitar - ja Valvoja -lehdissä sekä Kansallisteatterissa. Myöhemmin vuonna 1912 hänestä tuli suomen kielen lehtori Helsingin yliopistoon. Professori hänestä tuli vuonna 1925, ja muutamaa vuotta myöhemmin hänet nimitettiin kunniatohtoriksi. Yliopiston virassa hän toimi aina vuoteen 1937 saakka.
Kirjailijanuran alkuvaiheet
Manninen aloitti runojen kirjoittamisen jo 1890-luvulla, ja ensimmäiset runonsa hän julkisti Koitar -albumeissa vuosina 1897-99. Vasta vuonna 1905 hän julkaisi esikoiskokoelmansa Säkeitä I. Vuonna 1910 toinen kokoelma Säkeitä II julkaistiin. Mannisen ensimmäiset kokoelmat edustavat Suomen kirjallisuuden symbolismia parhaimmillaan. Kriitikot eivät kuitenkaan erityisesti innostuneet Mannisen kokoelmista, vaan kokivat runot vaikealukuisiksi niiden hyvin tiivistetyn ilmaisun vuoksi. Kului 15 vuotta ennen kuin Mannisen kolmas kokoelma Virrantyven valmistui vuonna 1925.
Avioliitto
Otto Manninen meni naimisiin lastenkirjailija Anni Swaninkanssa vuonna 1907. Swan oli tuolloin 32- ja Manninen 34-vuotias. Heidän avioliittonsa oli onnellinen. Heidän kihlausajan kirjeenvaihtoaan on julkaistu vuonna 2000 teoksessa Silkinhienot siteet - Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa 1898–1908. Swan ja Manninen olivat jo nuoruudessaan tunteneet toisensa ja käyneet samaa lyseota Mikkelissä. Tuolloin Swania oli kuitenkin kiinnostanut enemmän nuori Eino Leino , jonka ensimmäinen julkaistu rakkausrunokin oli kirjoitettu Swanille. Swanilla ja Mannisella oli kolme poikaa, Antero , Mauno ja Sulevi , jotka kaikki olivat vanhempiensa tapaan kirjailijoita.
1910-luvulta alkaen Manninen vietti kesänsä Puulavedellä, Kotavuorella, jonne pariskunta rakensi talon. Monet ajan kuuluisimmista kirjailijoita, kuten Aaro Hellaakoski ja Joel Lehtonen, jotka olivat samalla Mannisen ystäviä, vierailivat Kotavuorella. Manninen oli myös Eino Leinon hyvä ystävä, huomimatta nuoruuden kilpailusta Anni Swanin rakkaudesta. Manninen avusti Leinoa esimerkiksi Helkavirsien hiomisessa.
Myöhäisvaiheet
Mannisen neljäs ja viimeinen kokoelma Matkamies julkaistiin vuonna 1938. Kokoelmassa kuoleman pohdinta on hyvin vahvasti läsnä. Synkkään tunnelmaan on osaltaan varmasti vaikuttanut Sulevi Mannisen kuolema vuonna 1936. Otto Manninen itse kuoli Helsingissä keväällä 1950. Mannisen kuoleman jälkeen julkaistiin vielä Muistojen tie -kokoelma vuonna 1951. Otto Mannisen patsa sijaitsee Mikkelissä Kaupungintalon puistossa. Patsaan on veistänyt Väinö Aaltonen. Patsas katsoo Kangasniemelle, Manninen syntymäkuntaan päin.
Merkitys, arvostus ja suomennostyö
Vaikka Mannisen runotuotanto on melko suppea, hänen merkityksensä Suomen kirjallisuudelle on valtaisa. Mannista pidetään eräänä taitavimmista suomen kielen käyttäjistä. Runouteen hän toi erityisesti kielellisen kurinalaisuuden. Hänen tekstinsä ovat ilmaisultaan hyvin tiiviitä ja älyllisiä, ja Mannisella oli tapana hioa niitä täydellisyyteen asti. Manninen myös loi kokonaan uutta suomenkieltä. Hän oli vertaansa vailla erilaisten runomittojen käyttäjänä. Esimerkiksi Homeroksen Odysseuksen hän suomensi antiikin heksametrimitassa.
Omien tekstiensä lisäksi Manninen suomensi ahkerasti maailmankirjallisuuden klassikoita, muun muassa Goetheä , Homerosta , Ibseniä , Molièreä , Sofoklesta sekä myös Runebergiä ja Topeliusta. Hän oli mukana tekemässä myös tietokirjoja, muun muassa Tietosanakirjaa (1909-21).
Teokset
- Säkeitä I (1905)
- Säkeitä II (1910)
- Virrantyven (1925)
- Matkamies (1938)
- Runot (1950)
- Muistojen tie (1951)
- Valikoima runoja (1958)
- Runot (1992)