Ketkä antoivat wieniläisklassismille sen ominaispiirteet?
Wieniläisklassismin suuret nimet Joseph Haydn, Wolfgang Amadeus Mozart ja Ludvig van Beethoven jättävät yleensä varjoonsa kaikki muut säveltäjäaikalaisensa. Vaikka muita ei juurikaan tyylillisinä merkkipaaluina heidän varjossaan muistella näiden kolmen arvon tunnistaminen ja tunnustaminen ei silti ole perustelematonta, liioittelevaa tai epäoikeudenmukaista:
Haydn (1732 - 1809) oli äärimmäisen tuottelias. Hän sävelsi mm. yli sata sinfoniaa, 80 jousikvartettoa, oopperoita, konserttoja ja 62 pianosonaattia. Hän loi sonaattimuodon, josta tuli oleellinen muotorakenne sekä sinfonioihin ja sonaatteihin että myös jousikvartettoihin. Hän käytti sekä homofonista että polyfonista sävellystekniikkaa.
Mozart (1756 - 1791) sävelsi lyhyen elämänsä aikana käsittämättömän suuren tuotannon: oopperoita, konserttoja, pianosonaatteja, sinfonioita ja äärimmäisen hienoa kamarimusiikkia. Hänen tyypilliseen wieniläisklassiseen sointimaailmaansa kätkeytyy mitä monimutkaisimpia kontrapunktisia rakenteita.
Beethoven (1770 - 1827) oli wieniläisklassikoiden ”romantikko”, varsinkin viimeisinä vuosinaan. Hän kehitti edelleen sonaattimuotoa, viimeisessä Hammerklavier - sonaatissaan suorastaan valtaviin mittoihin. Hänen tuotantonsa käsitti mm. 32 pianosonaattia, viisi pianokonserttoa, viulukonserton, oopperan Fidelio ja yhdeksän sinfoniaa. Häntä kutsutaan sillanrakentajaksi romantiikan ja wieniläisklassismin välillä. Silti hänen Hammerklavier -sonaattinsa suuri fuuga kytkee hänet, tosin aikaansa nähden rohkean modernilla tavalla, myös barokin kontrapuntisen perinteen suuriin jatkajiin.
Kaikkien näiden kolmen suuren wieniläisklassikon eräs merkittävistä yhteisistä piirteistä on se, että homofoniseksi nimetyn wieniläisklassismin kehittäjinä heistä jokainen kuitenkin osoittautui kontrapunktisen perinteen jatkajiksi tavalla, johon tuskin muut, heidän varjoonsa jääneet aikalaisensa ylsivät.