Kultakausi
Suomen maalaustaiteen kultakausi
Suomen kansallinen taide ei ole vain kansallista itseensä käpertynyttä taiteellisuutta vaan kansallisen taiteen synnyttämistä yhdistämällä se mikä on lähellä siihen, mikä on jossain etäämpänä. Kultakausi oli kansallisen ja kansainvälisen tyylin täydellisen synteesin aikaa, jonka tuloksena Suomen kansallinen taide muotoutui. Kultakauden merkittävimmät taiteilijat ovat varhaisimmillaan esimerkiksi R. W. Ekman (1808–1873), varsinaisena kultakautena muun muassa Albert Edelfelt (1854–1905), Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) ja naistaiteilijoista muun muassa Helene Schjerfbeck (1862–1946).
Kultakausi ajoitetaan 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille ja seuraavan vuosisadan alkuun. Toiset taidehistorioitsijat katsovat oleelliseksi huomioida myös 1800-luvun alun taide ja yhteiskunnallinen tilanne osana kultakauden muodostumista. Taiteellisen tuotannon kannalta juuri vuosisadan vaihde oli kuitenkin kiistämättä kultakauden kultaisinta aikaa.
Miksi kultakausi on niin merkittävä vaihe Suomen taiteessa? 1800-luvun alussa ei oikeastaan ollut suomalaista taide-elämää, ei museoita eikä merkittävän taidemaailman mahdollistavia instituutioita. Suomi oli julistettu 1819 Venäjän autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi. Ruotsin vaikutus hiipui ja samalla kaipuu kansalliseen identiteettiin kasvoi. Aiemmin kansanperinnettä oli jopa vieroksuttu; vain antiikin perinne oli taiteellisesti arvokasta.
Pohjoisen Suomen kansanperinne keksittiin 1800-luvun alussa ja pian siitä ammennettiin sekä tyyliä että aiheita. Kansallisen taiteen tuottaminen oli poliittinen tehtävä, jolla vahvistettiin Suomen autonomista asemaa suhteessa Venäjään. Taiteen arvostus alkoi kasvaa Suomessa vasta 1860-luvulla, joskin Suomen Taideyhdistys oli perustettu jo 1846. Taidekoulutus oli 1800-luvulla pitkälti ulkomaille lähdön tai sinne pääsemisen varassa, eikä suomalaisia taiteilijoita ollut nimeksikään tätä ennen. Euroopan taidekeskus oli aluksi pitkään Saksa (Düsseldorf), myöhemmin 1870-luvulla Pariisi.
Ajan merkittävimmät taidesuunnat olivat uusklassismi ja romantiikka. Romanttisen suunnan taide hakeutui Suomen historiaan ja kansanelämään luoden pohjan kansallisille aihevalinnoille. Ulkomailta oppinsa saaneet taiteilijat omaksuivat 1870-luvulla ranskalaisen realismin, joka sopi hyvin silloiselle taiteelle ominaiseen maisemamaalaukseen. Vuosisadan loppua kohti tyyli vahvistui naturalistiseksi realismiksi ja 1890-luvun kansallisromantiikaksi. Muun muassa Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-kuvitukset ovat osin tyyliltään naturalistisia.
Vuosisadanvaihteessa kansallinen taide oli juurtunut suomalaiseen taidemaailmaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut taiteen jähmettymistä, vaan kansainvälisen mallin mukaan Suomessakin siirryttiin 1880-luvun puolivälissä naturalismista symbolismiin. Tämä tarkoitti aihevalintojen hakeutumista yksilöllisemmälle tasolle ja subjektiivisuuden sallimista. Samalla kun aihevalinnoissa irtaannuttiin realismista ja historian vakiinnuttamista kertomuksista myös tyyli muuttui. Tyylillisesti siirryttiin kohti pelkistystä. Merkittävimmät vaikutteet antoivat eurooppalaiset mestarit, kuten Paul Gauguin. Pian symbolisimin kiivaimman ajan jälkeen siirryttiin Suomessa muun Euroopan mukana takaisin kansallisromanttisiin aiheisiin. Muun muassa Pekka Halonen yhdisti teoksissaan synteettisen ilmaisun ja kansallisesti rakkaat aiheet.
Kansallisen taiteen vakiintuminen mahdollisti 1900-luvulle tultaessa suomalaisen taiteen monipuolistumisen ja erilaiset kokeilut. Suomen kansallisen taiteen muotoutuminen ja kehkeytyminen suomalaisen taiteen moninaisuudeksi edellytti vahvoja malleja ja esikuvia Euroopasta. Kultakausi merkitsi kuitenkin sitä, että tämä suuntautuminen Eurooppaan tai taiteen keskuksiin ei enää johtanut oman perinteen aliarvostamiseen. Samaan aikaan eurooppalaiset ja suomalaiset taiteilijat avasivat viimeinkin silmänsä myös ulkoeurooppalaisille vaikutteille.