Rytmitaju tarpeen
Sanonta ”rytmi veressä” on kulunut fraasi, jolla yleensä viitataan henkilöön, jolla on jonkin sorttinen taito pysyä musiikin tahdissa. Oli miten oli, rytmiä on joka paikassa maailmassa: koneiden äänet, puhaltimen ujellus, lapsen nauru ja hammaslääkärin pora tuottavat tiettyä ilmiötä, rytmiä. Lars von Trierin musikaalia tapailevassa elokuvassa Dancer in the Dark (2000) musiikki ”löydetään” tehtaan laitteiden erilaisista äänistä ja eri rytmeistä, jota tahdittaa Björkin lauluosuus. Musiikkiin rytmistä puhuminen sopii täydellisesti.
Luonnossa on paljon rytmiä. Esimerkiksi vuodenajat seuraavat tiettyä säännönmukaista rytmiä. Tämä rytmi tuottaa ihmisille niin iloja kuin suruja, kuumia kesäpäiviä ja ankeita syyspäiviä. Elokuvan ohjaaja poimii tämän rytmin elokuvansa kerrontaan. Kerronnassa onkin nähtävissä eräänlaiset ”vuodenajat”: elokuvan alussa edetään hitaammin, keskikohdassa rytmi on moninaisempaa ja lopussa rytmi rauhoittuu. Tämä kuvaus tosin sopii enää harvaan elokuvaan, koska lähes jokaisella elokuvalla on oma rytminsä, jota millään muulla elokuvalla ei ole. Rytmi ei kuitenkaan saa olla liian hengästyttävä tai kuoleman väsynyt. Totuus on, että katsoja viihtyy aaltoilevassa rytmissä, jossa välillä mennään lujaa ja välillä hieman hitaammin. Jokaisella lajityypillä on omat rytmilliset tunnusmerkkinsä. Esimerkiksi musikaalien rytmi on tyystin erilainen kuin suurten epookkielokuvien.
Rytmiratkaisuja ohjaajalla on käytössää useita ja hän joutuukin kerronnan ja leikkauksen suunnittelun yhteydessä miettimään elokuvan rytmiä, tahtia, jolla elokuvan tarina kuin soljuu eteenpäin.