Herännäisyys
Mitä on herännäisyys?
Herännäisyys juontaa juurensa 1700-luvun lopun kansanherätyksiin, jotka olivat aluksi melko irrallisia toisistaan. Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) tultua 1820-luvulla liikkeen johtoon liike alkoi muotoutua, ja sen alkuajoille tyypillinen hurmoksellisuus väheni. Herännäisyyden synnyinseutuja ja nykyäänkin vahvimpia kannatusalueita ovat Etelä- ja Keski-Pohjanmaa, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala ja Kainuu.
Herännäisyyttä kutsutaan usein myös körttiläisyydeksi. Nimi tulee jo 1800-luvulla vanhanaikaiseksi käyneestä, herännäisten suosimasta kansanpuvusta, jota kutsuttiin körtiksi (ruotsiksi skört ). Toisen maailmansodan jälkeen körttipuku jäi pois käytöstä. Körttipuku on musta ja yksinkertainen ja sellaisena se kuvasti myös herännäisten maailmankuvaa. Aikanaan körttipukua käyttivät kaikki herännäiset, lapsista lähtien.
Herännäisyydessä on keskeistä ihmisen tuntemus omasta riittämättömyydestään. Omaan hurskauteen ei tule luottaa, vaan ”omavoimaisuutta” on varottava ja tyydyttävä odottamaan Jumalan armoa. ”Odottava usko” ja ”armon ikävä” ovat herännäisyydelle tyypillisiä uskonkokemuksia ja sitä elävää uskoa, johon herännäiset pyrkivät.
Herännäisten toimintamuotoja ovat herättäjäjuhlat, joita on järjestetty vuodesta 1893 lähtien ja jotka edelleen saavat kymmeniä tuhansia kävijöitä. Herännäisillä on myös julkaisu- ja kurssitoimintaa. Liike on kuitenkin vähemmän organisoitunut kuin monet muut herätysliikkeet, ja seurat ovat keskeisin toimintamuoto.
Herännäisyyttä on pidetty suomalaisen kansanhurskauden tyypillisenä muotona, herännäisyyden uskonkäsitystä jopa erityisen suomalaisena uskonnollisuutena. Aikojen kuluessa huomattava osa suomalaisesta papistosta onkin ollut herännäisyyden parista lähtöisin. Samoin erilaisten isänmaallisuutta ja suomalaisuutta korostaneiden liikkeiden, kuten Akateemisen Karjala-Seuran ja Lapuan liikkeen johtohahmot ovat olleet herännäisyyden vahvoilta alueilta lähtöisin. Varsinaista poliittisuutta ei kuitenkaan itse herännäisyyteen liity.