Herätysliikkeet Suomessa
Miten herätysliikkeet ovat kehittyneet Suomessa?
1700-luvulla alkaneet ns. kansanherätykset olivat usein spontaaneja ja tapahtuivat itsenäisesti eri seuduilla. Suomalaisten herätysliikkeiden opilliset juuret ovat kuitenkin Saksassa ja myös Ruotsissa, joista herännäisyys levisi Suomeen. Herätysliikkeiden alkuunpanijana oli yleensä yhden tai useampien ihmisten hurmoksellisuus, johon saattoi erilaisia voimakkaita henkisiä kokemuksia, Jumalan kanssa keskustelemisesta tuomiopäivän näkyihin. Usein näiden kokemusten merkitys väheni liikkeiden kasvaessa ja kehittyessä.
Merkittävimmät herätysliikkeet Suomessa ovat herännäisyys eli körttiläisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus, rukoilevaisuus ja 1900-luvulla syntynyt ns. viides herätysliike. Kaikille näille on yhteistä henkilökohtaisen uskon merkityksen korostaminen, tiivis yhteys uskonnollisen yhteisön sisällä, uskonelämän ensisijaisuus muuhun elämään nähden sekä kaikesta kriittisyydestä huolimatta halu pysytellä evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä.
Kartanoista kansanherätykseksi
Suomalaisten ensikosketus herätysliikkeisiin oli, kun 1600-luvun lopulla pietismi saapui maahan ja alkoi levitä 1700-luvun kuluessa. Pietismin perusajatuksena oli ihmisen henkilökohtainen hurskaus, jota muodollisen kirkkouskonnollisuuden ei koettu tyydyttävän. Tuon ajan poliittisissa oloissa herännäisten kokoukset, ns. konventikkelit eli seurat koettiin kuitenkin valtionvastaisiksi, ja usein pietistien varhaisilla johtajilla olikin myös yhteiskunnallinen ja päivänpoliittinen sanoma.
Aluksi herännäisyys vaikutti erityisesti säätyläistön piirissä, puhutaan ns. kartanopietismistä. Uudet tavat ajatella uskonnosta levisivät ulkomaisten saarnaajien ja kotiopettajien avulla, joita säätyläistö kutsui palvelukseensa. Lukutaidon levinneisyys oli Suomessa jo tuolloin niin suuri, että hengellistä kirjallisuutta kannatti julkaista myös suomeksi. Näin pietismi levisi tavallisen kansan keskuuteen.
Herännäisyys merkitsi uudenlaisen uskonnonharjoituksen tuloa Suomeen. Herännäisten seurat pidettiin yksityiskodeissa, ja niissä puhuivat muutkin kuin papit. Naisilla oli muuhun yhteiskuntaan verrattuna merkittävä rooli herätysliikkeissä. Kirjallisuuden lisäksi uusia uskonnollisia ajattelutapoja kansan keskuudessa levittivät erilaiset kiertävät ammatinharjoittajat, niin suomalaiset kuin ulkomaalaisetkin. Samoin herännäisjohtajat matkustivat paljon ja kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa eri seutujen herännäisten kanssa.
Radikaalius ja yhteiskunnan muutos
1700-luku oli myös valistuksen vuosisata, ja sen kuluessa suhtautuminen yksilöön ja uskonnonharjoitukseen muuttui. 1800-luvulle tultaessa herätysliikkeitä ei enää pidetty poliittisesti uhkaavina, vaikka ne kritisoivatkin maallisen yhteiskunnan elämää ja erityisesti kirkon toimintaa. Sen sijaan uskonnollisessa mielessä voitiin levottomuutta aiheuttavat ja väärää oppia tai uskonnonharjoitusta opettavat saattaa oikeudelliseen vastuuseen.
1800-luvun loppupuolella herätysliikkeiden suhteellinen radikaalius väheni. Uudet aatteet liikuttivat erityisesti sivistyneistöä, ja herännäisyydestä tuli yhä enemmän kansanhurskauden muoto. Herännäiset suhtautuivat kriittisesti maalliseen yhteiskuntaan ja myös esim. nousevaan kansallisuusaatteeseen. 1900-luvulla tämä suhtautuminen kuitenkin lientyi, samalla kun herätysliikkeet tulivat lähemmäksi muuta yhteiskuntaa ja myös evankelis-luterilaista kirkkoa.