Rukoilevaisuus
Mitä on rukoilevaisuus?
Länsi-Suomen rukoilevaisuus on suomalaisista herätysliikkeistä vanhin herännäisyyden ohella. Se on myös pienin, ja sen nykyinen toiminta keskittyy Turun hiippakuntaan. Aktiivisia jäseniä liikkeellä on kolmisen tuhatta.
Rukoilevaisuus ei syntynyt yhtenäisenä liikkeenä, vaan se kehittyi useista Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Pohjois-Karjalassa ja Mikkelin seuduilla syntyneistä herätyksistä. Niille oli tyypillistä rukouksen korostaminen uskonelämässä, samoin parannuksen tärkeys. Karjalan alueen rukoilevaisuuden tärkein johtaja oli Henrik Renqvist (1789-1866).
Rukoilevaisuus on opillisesti vanhoillinen herätysliike, ja se mm. haluaa käyttää edelleen vuoden 1776 raamatunkäännöstä, vuoden 1694 kirkkokäsikirjaa ja vuoden 1701 virsikirjaa. Kiista kirkollisista kirjoista kiristi rukoilevaisuuden ja evankelis-luterilaisen kirkon välejä 1800-luvun lopulla.
Nykyään rukoilevaisuus on jakautunut kahteen suuntaukseen. Jakautumisen syynä oli 1980-luvulla kysymys naispappeudesta. Pappien johtama suunta kannatti naispappeutta, maallikkojohtoinen taas asettui sitä vastustamaan. Naispappeuden vastustajille myös vanhojen kirkollisten kirjojen käyttäminen on keskeistä, kun taas naispappeuden kannattajat käyttävät sekä uusia että vanhoja kirjoja jumalanpalveluksissa.
Seurat ovat rukoilevaisuudessa keskeinen toimintamuoto. Seuroihin tultaessa on tapana polvistua hiljaiseen rukoukseen, ja rukous kuuluu seuroihin myös spontaanisti tilaisuuden aikana. Rukoilevaisuudessa myös arvostetaan vanhoja maallikkosaarnaajia.