Milloin tulee auttaa ja milloin ei?
Lähimmäisestä huolehtiminen on epäilemättä yleisesti hyväksytty hyvän ihmisen tunnusmerkki. Toisen huomioon ottaminen ja toisen auttaminen lienevät myös tärkeimpiä sosiaalisista taidoista. Onko kuitenkin tilanteita, jolloin auttaminen ei tuota positiivisia tuloksia vaan itse asiassa tekee autettavasta entistä riippuvaisemman avusta? Avun perimmäisen tarkoituksen voisikin määritellä siten, että hyvä apu auttaa autettavaa selviämään hankalasta akuutista tilanteesta, jonka jälkeen autettava kykenee jatkossa selviämään omin neuvoin.
On tiettyjä tilanteita, joissa auttaminen on tarpeen säännöllisenä toimenpiteenä. Tällaisia ovat tilat, joissa ihminen on pysyvästi rajoittunut esimerkiksi fyysisen tai psyykkisen vammautumisen tai sairauden vuoksi. Mm. näissä tapauksissa avun on tultava säännöllisesti ja olisi eettisesti kyseenalaista jättää apu antamatta. Joissakin tapauksissa kysymys voi olla jopa heitteillejätöstä, joka on oikeudellisestikin tuomittavaa.
On muita kuin akuutteja tilanteita, joissa auttamatta jättäminen on joskus parempi apu kuin suoranaisen avun tarjoaminen. Auttaminen kiinnittää autettavan auttajaansa ja tästä voi syntyä riippuvuussuhde, joka heikentää autettavan itsenäisyyttä. Joskus ihmissuhteissa tätä käytetään tiedostamattomasti myös vallan välineenä, jolla toinen ihminen saadaan hallintaan.
Riippuvuussuhde saattaa syntyä kun akuutin ongelmatilanteen rauettua apua annetaan yhä samassa mittakaavassa myös jatkohoitona. Esimerkiksi työttömyyden, läheisen kuoleman tai vakavan sairauden kohdatessa akuutin järkytyksen kokenut ihminen tarvitsee tukea selvitäkseen elämän muutoksesta. Joskus tällaista voimakasta elämäntilanteen muutosta seuraa masennus, johon on saatava masennuksen vaatimaa lääketieteellistä hoitoa.
Kannustusta tarvitsevan ihmisen auttaminen saa autettavan ymmärtämään, että hän on tärkeä ihminen. Liiallisen tuen antaminen saattaa muuttua sävyltään sellaiseksi, että autettavan itsetunto heikkenee, koska auttajan ”innokkuus” voidaan tulkita merkitsevän sitä, että autettava on kykenemätön hoitamaan asioitaan. Saattaa käydä niin, että autettavan omatoimisuus vähenee ja yhä pienemmät ja pienemmät asioiden hoitamiset tuntuvat yhä suuremmilta ja suuremmilta. Lopulta voi käydä niin, että autettavasta tulee heikon itsetunnon omaava krooninen avun tarvitsija.
Aristoteles määritteli tragedian erääksi tuntomerkiksi sen, että hyvä tarkoitus aiheuttaa pahaa. Tuskin kukaan auttaa toista tarkoituksenaan aiheuttaa pahaa. Kysymys onkin enemmän siitä, kuinka pitkälle toista kannattaa auttaa. Jossain vaiheessa autettavan on itsenäistyttävä. Auttajan on kyettävä ymmärtämään, milloin auttaminen on tarpeellista ja milloin liika auttaminen tekee autettavasta entistä avuttomamman.