Mitä inkarnaatio tarkoittaa?
Inkarnaatio tarkoittaa kristinuskossa sitä, että Jumalan kolminaisuuden toinen persoona, Logos eli Sana (myös Jumalan Poika), otti ihmisen muodon ja eli historiallisen elämän maan päällä Jeesuksena Kristuksena. Myös joillakin muilla uskonnoilla on inkarnaation kaltaisia oppeja, mutta eivät täsmälleen samanlaisia kuin kristinuskossa. Inkarnaatio-oppi kehittyi jo Uudessa testamentissa itsessään, mutta sen kehittyminen kristillisessä kirkossa vei yli neljä vuosisataa. Inkarnaatio säilyi kristillisissä kirkoissa normatiivisena yli tuhat vuotta, kunnes valistuksen kaudella se otettiin uudelleen pohdinnan kohteeksi. Nykyäänkin teologit keskustelevat paljon tästä opista.
Inkarnaatio-oppi edellyttää, että Jumala ei ole kokonaan transsendentti eli hän on vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Juutalainen jumalakäsitys ei välttämättä tue tällaista: esimerkiksi Jumalan kuvan tekeminen oli ankarasti kiellettyä. Tosin juutalaisuudessa Jumala teki liiton kansansa kanssa. Jeesuksen opetuslapset pitivät häntä todennäköisesti lopunaikoihin liittyvänä profeettana. Tästä syystä myös Uuden testamentin kirjoittajien oli vaikea puhua inkarnaatiosta, koska heidän ajattelunsa oli juutalaisen perinteen kyllästämää. Matteuksen evankeliumi sisältää viitteitä inkarnaatiosta. Tutkijat eivät ole yksimielisiä Paavalin suhteesta inkarnaatioon. Vasta Johanneksen evankeliumi, joka on valmistunut monia vuosikymmeniä ensimmäisten evankeliumien jälkeen, sisältää selkeän inkarnaatioajatuksen.
Johanneksen evankeliumissa inkarnaatio-oppi on jo kehittynyt. Tunnetuimpia inkarnaatiota kuvaavia lauseita siinä ovat: ”Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala.” (Joh.1.1) ja ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” (1:14). Johanneksen inkarnaatiokristologiasta tuli malli, jonka kautta tätä oppia sittemmin hahmotettiin. Kirkossa opista nousi kiistakysymys, joista tunnetuin oli areiolaiskiista 300-luvulla. Areios väitti, että Poika olisi alisteisessa suhteessa Isään. Kiista ratkaistiin siten, että todettiin Isän ja Pojan olevan ikuisesti osalliset samasta olemuksesta (homoousios). Toinen kiistakysymys oli 400-luvulla Nestoriuksen kannattamaksi väitetty oppi, jonka mukaan Kristuksella olisi kaksi persoonaa, Jumalan ja ihmisen. Kiistan ratkaisi Khalkedonin ekumeeninen kirkolliskokous (konsiili) vuonna 451, jossa Kristuksella sanottiin olevan ”kaksi täydellistä luontoa, inhimillinen ja jumalallinen, yhtyneenä yhdessä ja samassa persoonassa.”
Reformaattorit, kuten Luther ja Melanchton , vaativat tarkempaa inkarnaation formulointia, mutta vasta valistuksen aikana ryhdyttiin tarkastelemaan inkarnaatio-oppia kriittisesti. Friedrich Schleiermacher oli ensimmäisiä teologeja, jotka tarkastelivat inkarnaatio-oppia uudelleen. Hän tavallaan käänsi opin ylösalaisin ottamalla tarkastelun kohteeksi historiallisen Jeesuksen. Hänen mukaansa Jeesus oli Paavalin opettama Uusi Aadam, ihmisluonnon täydellistymä. Tässä tulkinnassa Jeesusta ei siis pidetä kolminaisuuden toisena persoonana, Logoksena, vaan ihmisen luomisen täydellistymisenä. Scheiermacherin tulkinta ollut suosittu protestanttisten teologien keskuudessa näihin päiviin asti, joskin esim. Kierkegaard ja Barth ovat sitä vastustaneet. Katolisista teologeista monet pitävät kiinni perinteisestä inkarnaatio-opista, vaikka uusi tulkinta on saanut kannatusta myös joidenkin katolisten teologien keskuudessa.
Lisätietoja: http://www.newadvent.org/cathen/07706b.htm