Tärkeintä on nauru
Vuonna 1932 ilmestyi Gogolin kertomuskokoelma Illat maatilalla lähellä Dikankaa. Kertomukset pohjautuvat ukrainalaiseen kansanperinteeseen ja ne saavuttivat välittömän menestyksen. Seurasivat novellikokoelmat Mirgorod (1935) ja Arabeskit (1935). Teosten menestyksen ansiosta Gogol saattoi jättää opettajanvirkansa yliopistolla (hänen keskinkertaisista pedagogin kyvyistään kerrotaan monia tarinoita) ja keskittyä kirjoittamiseen.
Gogolin kirjallinen ura oli lyhyt, mutta tuottelias. Vuoteen 1842 mennessä, jolloin Gogolin luomistyö taukosi muutamaksi vuodeksi, hän kirjoitti kuuluisien novelliensa lisäksi historiallisen romaanin Taras bulba (1835), useita näytelmiä (mm. Reviisori , 1836; Pelurit , 1942) ja alaotsikkoa ”runoelma” kantavan Kuolleet sielut (1942). Gogol kertoi saaneensa idean sekä Reviisoriin että Kuolleisiin sieluihin Aleksandr Pushkinilta , venäläisen runouden suurmieheltä, joka oli hänen henkilökohtainen ystävänsä ja suuri vaikuttajansa.
Vuodesta 1842 alkaen Gogol matkusti lähes jatkuvasti eri puolilla Eurooppaa. Hän kirjoitti uskonnollisaiheisia tekstejä ja työskenteli kuumeisesti Kuolleiden sielujen toisen osan parissa. Kristillinen ajattelu sai yhä suuremman osan Gogolin mielessä ja hän katui aiemman tuotantonsa moraalista horjuvuutta. Kuolleiden sielujen toisen osan oli tarkoitus johdattaa kyyninen päähenkilö Tshitshikov parannukseen ja elämään kristillisten periaatteiden mukaan maaseudun rauhassa. Gogol ei onnistunut yrityksessään ja teoksesta on jäljellä vain joitakin sivuja, sillä vähän ennen kuolemaansa (nykyisen käsityksen mukaan hermostollinen sairaus tai vähintäänkin krooninen väsymys olivat heikentäneet kirjailijan henkisen tilan) hän keräsi vuosien kuluessa kirjoittamansa materiaalin ja poltti sen.
Gogolin tyylistäGogol kertoo surumielisiä tarinoita hauskalla tavalla. Hänen tuotannostaan käytetään usein ilmaisua ”naurua läpi kyynelten”: Gogol tarkkailee kanssaihmistensä traagisia tai vähintäänkin pateettisia kohtaloita, muttei voi olla näkemättä niiden huvittavia yksityiskohtia.
Toisissa teoksissaan Gogol saarnaa jopa suoraan naurun filosofiaansa – sillä hänen mukaansa nauru ei ole helppoa ja alhaista, vaan ylevää ja viisas tapa suhtautua ympäröivään maailmaan.
Gogolin kerronnan realismilla oli suuri vaikutus venäläisen kirjallisuuden myöhempään kehitykseen. Hän kuvasi ns. pieniä ihmisiä ja kirjoitti – romantiikan aikakaudella! - teoksia, joiden sivuilla ei seikkaile yhtäkään sankarillista hahmoa. Realistit pitivät häntä yhtenä oppi-isänään, mutta todellisuudessa Gogol liikkuu aivan lähellä epärealismin rajaa. Hänen tekstissään on paljon fantastisia elementtejä ja hänen mieltymyksensä yksityiskohtiin ja niiden paisuttelu groteskilla tavalla antavat ensisilmäyksellä realistiselta vaikuttaville kuvauksille toisen ulottuvuuden.
Humoristina, näytelmäkirjailijana ja suurkaupunkiin eksyneen pienen ihmisen kuvaajana Gogolin vaikutus myöhemmälle kirjallisuudelle on ollut, ja on yhä, suunnaton.