Vähäosaisten, naisten ja lasten kuvaaja
Teuvo Pakkala eli alkujaan Teodor Oskar Frosterus syntyi vuonna 1862 Oulussa. Hänen vanhempansa olivat molemmat käsityöläissukua, isä kultaseppä ja kuvanveistäjä ja äidinisä puuseppä. Pakkalan isässä oli alkoholistin vikaa, ja viisilapsisen perheen elämä oli aluksi melko ankeaa. Isä kuitenkin koki uskonnollisen herätyksen, paransi tapansa ja pääsi hyvään työpaikkaan. Niin Pakkalakin pääsi kouluun. Hän aloitti Oulun ala-alkeiskoulussa, josta hän siirtyi Oulun suomalaiseen yksityislyseoon.
Ylioppilaaksi Pakkala kirjoitti vuonna 1882. Ylioppilaaksi päästyään hän luki Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa muun muassa lääketiedettä ja historiaa, mutta lopetti pian opintonsa. Hän kokeili myös armeijauraa sekä maanviljelystä velaksi ostamallaan tilalla, mutta kiinnostus lopahti melko pian. Vuosina 1884-1888 Pakkala opiskeli Helsingin yliopistossa humanistisia aineita.
Pakkala työskenteli toimittajana, ja tästä työstä hänelle kasvoikin kova kiinnostus kirjoittamiseen. Hän teki jatkokertomuksia oululaiseen Kaiku -lehteen, ja myöhemmin hänestä tuli Jyväskylässä Keski-Suomi -lehden päätoimittaja. Jyväkylässä työskennellessään hän muutti nimensä virallisesti Frosteruksesta Pakkalaksi. Joulukuussa 1889 Pakkala avioitui kouluaikaisen ystävänsä Agnes Tervon kanssa. Pariskunta sai kaksi poikaa, Samulin ja Erkin. Vuonna 1891 Pakkala perusti yhdessä Juho Siiran kanssa Louhi -nimisen lehden Oulussa. Helsinkiin muutettuaan vuonna 1894 Pakkala työskenteli Otavan kirjapainossa kääntäjänä sekä kustannustoimittajana.
Vuonna 1885 ilmestyivät Pakkalan ensimmäiset teokset Lapsuuteni muistoja ja Oulua soutamassa.
Vuonna 1891 ilmestyi teos Vaaralla , joka sijoittuu Oulun työläiskaupunginosaan. Pääosassa teoksessa ovat köyhät, naiset ja lapset. Seuraava teos Elsa , joka julkaistiin vuonna 1894, on jatkoa Vaaralla -teokselle ja keskittyy tarkemmin Viion Elsan varttumistarinaan. Elsa joutuu yläluokkaisen miehen viettelemäksi ja kokee kovan kohtalon myös oman säätynsä hylkäämänä. Myös teoksessa Pieni elämäntarina kuvataan nuoren naisen ajautumista tuhoon, mutta pääpaino on ihmisen sisäisen maailman kuvaamisessa. Pakkalan teoksissa pääosassa ovat usein lapset ja heidän näkökulmansa, kuten novellikokoelmissa Pikku ihmisiä ja Lapsia. Lasten maailmaan keskittyminen saattoi olla eräs syy siihen, etteivät aikalaiset juurikaan arvostaneet hänen teoksiaan.
Pakkala oli Suomen Kaunokirjailijaliiton perustajajäseniä ja toimi muun muassa liiton puheenjohtajana. Hänet myös valittiin liiton kunniajäseneksi vuonna 1921. Vuonna 1896 Pakkalalle myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto. Palkintorahansa hän käytti Pariisin matkaan. Pakkala sai palkinnon myös vuosina 1901 ja 1903. Palkinnoista huolimatta Pakkalaa vaivasi rahapula. Hän muutti Kokkolaan ja työskenteli siellä Suomen köysitehtaalla päästäkseen eroon rahahuolistaan ja tuskastuttuaan kirjoittamiseen. Sen jälkeen hänestä tuli suomen kielen ja ranskan opettaja Kokkolan suomalaiseen yhteiskouluun. Hän myös kirjoitti Aapisen , joka julkaistiin vuonna 1908.
Romaanien lisäksi Pakkala kirjoitti näytelmiä. Hänen kuuluisin näytelmänsä on Tukkijoella , josta on tehty myös useita elokuvia ja jonka suosio on säilynyt aina näihin päiviin saakka. Vuonna 1920 Pakkala erosi opettajantyöstään ja muutti Liminkaan poikansa Samulin luokse. Pakkala luennoi ja ohjasi näytelmiä poikansa johtamassa kansanopistossa. Hän myös innostui elokuvan tekemisestä ja vuonna 1922 elokuva Sotapolulla valmistuikin, mutta jäi kuitenkin hänen ainoakseen. Vuonna 1923 Pakkala muutti Kuopioon poikansa mukana. Kuopiossa vuonna 1925 Pakkala kuoli. Hänet haudattiin kotikaupunkiinsa Ouluun, jonne 1970-luvulla pystytettiin hänen muistokseen patsas. Pakkalan mukaan on myös nimetty Oulussa, Raksilan kaupunginosassa sijaitseva ala-aste.
Teoksia
- Oulua soutamassa (1885)
- Lapsuuteni muistoja (1885)
- Vaaralla (1891)
- Elsa (1894)
- Lapsia (1895)
- Tukkijoella (1899)
- Kauppaneuvoksen härkä (1901)
- Pieni elämäntarina (1902)
- Aapinen (1908)
- Pikku ihmisiä (1913)
- Meripoikia (1915)
- Kertomuksia (1928)
- Väliaita ja muita kadonneita kertomuksia (1986)
- Kirjeet 1882–1925 (1982)