Ilves
Suomen luonnossa liikkuu neljä maalla elävää suurpetoa - ilves, susi, ruskeakarhu ja ahma.
Ne kuuluvat kaikki eri heimoihin. Susi kuuluu koiraeläimiin, ruskeakarhu karhueläimiin, ilves kissaeläimiin ja ahma on näätäeläin. Sanalla “peto” viitataan eläimeen, joka saalistaa ja tappaa muista eläimiä ravinnokseen.
Ilves
Ilves (''Lynx lynx'' ) on Suomen ainoa luonnonvarainen kissaeläin, jonka elinpiirin laajuus vaihtelee aina sadasta tuhanteen neliökilometriin. Ilveksen turkki on kesäaikana punaharmaa ja talvella se vaihtuu harmaanvalkeaan väritykseen. Täysikasvuisen ilveksen paino vaihtelee 8-25 kilon välillä. Uros on pääsääntöisesti naarasta kookkaampi ja raskastekoisempi.
Yksi tunnetuimmista ilveksen tuntomerkeistä ovat sen tupsukorvat. Ilveksen häntä on lyhyt, töpö, ja se on kärjeltään syvänmusta. Muiden kissaeläinten tavoin myös ilves pystyy vetämään kynnet käpälien sisään. Se käyttääkin kynsiään varsin harvoin, muun muassa kävellessään kovalla hangella, jolloin myös jäljissä näkyvät kynnen painaumat.
Ilves liikkuu lähinnä öiseen aikaan sekä hämärässä, mutta saattaa se olla liikkeellä myös päivällä. Ilves näkee pimeässä hyvin ja sen kuuloaisti on hyvin tarkka. Sen sijaan hajuaisti ilveksellä on heikko. Ilves viihtyy erityisesti mäkimaastoissa ja louhikoissa. Ilveksien ravinto koostuu aina pikkujyrsijöistä poroihin. Ilves loikkaa pitkällä loikalla saaliin kimppuun. Joskus ilves myös peittää saaliinsa, mutta harvoin enää kuitenkaan palaa saaliin luokse enää myöhemmin.
Ilveksen kiima-aika ajoittuu alkukevääseen, helmi-maaliskuuhun. Naaras kantaa pentuja 63–72 vuorokautta. Pentuja syntyy useimmiten kaksi, kolme kerralla ja ne pysyttelevät emon mukana aina seuraavaan kevääseen.
Ilveksien lukumäärä on myös noussut sen jälkeen kun eläin rauhoitettiin. Nyt ilveksien lukumäärä on noin tuhat yksilö. Ilvestä kuitenkin metsästetään noin 60–80 yksilöä vuosittain. Tämän mahdollistavat anottavat erityisluvat riistanhoitopiiriltä, mikäli metsästys on ainoa vaihtoehto. Hyvin harva ihminen pääsee tai joutuu koskaan kohtaamaan ilvestä, sillä ne normaalioloissa karttavat ihmistä. Suomen luonnossa ilvekselle ei ole vihollisia, mutta kohtaamista suden kanssa se pyrkii välttämään.
Susi
Susi (''Canis Lupus'' ) on monien myyttien ja uskomusten eläin. Se myös herättää eniten voimakkaita tunteita kuin yksikään muu Suomen luonnossa elävä eläin. Susi kuuluu koiraeläimiin. Se oli aikaisemmin levinnyt hyvin laajalle maailmalle, mutta susikanta on roimasti laskenut. Suomessa susia on noin 200 yksilöä. Täysikasvuinen susi painaa 20-75 kiloa, urokset ovat pääsääntöisesti naaraita kookkaampia. Pääsääntöisesti kuitenkin suden paino on noin 40 kilon tietämillä. Suden kuono on terävä ja kallo pitkä. Suden korvat ovat pystyt, ja se muistuttaakin paljon joskus väritystä myöten suurta pystykorvaa. Susilla on useita värejä. Valkoiset yksilöt ovat tavallisempia sellaisissa maissa, joissa maassa on paljon lunta. Sen lisäksi yleinen väritys on harmaasta ruskeaan harmaaseen. Mustia susiakin on jonkin verran.
Suden ravinto koostuu pitkälti erikokoisista eläimistä ja erilaisista nisäkkäistä. Tämä vaihtelee saatavuuden ja vuodenajan mukaan. Talviaikaan susi syö lähinnä hirviä, poroja ja peuroja.
Susi saa pennut yleensä alkukesän aikoihin. Pentuja on usein neljä, joskus jopa paljon useampikin. Sukukypsyyden sudet saavuttavat noin 3-vuotiaana. Ne elävät noin 15-vuotiaiksi.
Sudet liikkuvat laumoissa. Se onkin sosiaalinen eläin, joka kaipaa laumatovereidensa seuraa. Laumassa susilla on tiukat hierarkiat. Alfa-pari johtaa useimmiten laumaa. Laumassa muut eivät jälkeläisiä saa muut kuin alfa-pariskunta.
Harva ihminen on loppujen lopuksi koskaan edes nähnyt sutta, sillä terve susi väistää ihmistä tarkkojen aistiensa ansiosta.
Sutta on kuvattu paljon kansaperinteissä sekä saduissa. Suden roolina on useimmiten olla paha, jotakin alkukantaista ja pahantahtoista edustava eläin. Susi kuvataan juonikkaana, mutta keinoja kaihtamattomana. Sudesta on myös kehittynyt myyttinen ihmissusi. Taru kertoo ihmisestä, joka täydenkuun tullessa muuttuu sudeksi, joka tietenkin saa aikaan paljon tuhoa.
Ruskeakarhu
Kun puhutaan karhusta, tarkoitamme useimmiten Suomessa ja Euroopassa elävää ruskeakarhua (''Ursus arctos'' ). Suomessa karhuja elää eniten Itä- ja Pohjois-Suomessa, mutta havaintoja on tehnyt kaikkialla muualla Suomessa paitsi Ahvenanmaalla. Karhu on Euroopan kookkain petoeläin; sen ruumiin pituus on 130-250 senttiä. Karhujen koko vaihtelee rajustikin riippuen elinolosuhteissa. Yleisesti täysikasvuinen uroskarhu painaa 47 kiloa tai maksimissaan peräti 300 kiloa. Suomessa karhuja on noin tuhat yksilöä. Karhun elinikä on noin 20-30 vuotta.
Sukukypsyyden karhu saavuttaa noin viiden vuoden iässä. Sen jälkeen se synnyttää poikasia noin kolmen, neljän vuoden väliajoin. Poikasten lukumäärä vaihtelee yhdestä neljään ja ne syntyvät tammi-maaliskuussa emon talvipesään. Poikaset kulkevat emonsa mukana aina sitä seuraavaan kevääseen.
Karhut nukkuvat talviunta, joka kestää puolisen vuotta. Tuona aikana ne eivät syö eivätkä ulosta tai virtsaa. Elintoiminnot ovat minimissään. Tuona aikana ne usein laihtuvatkin paljon, ja kevään tullessa saattavat painaa puolet vähemmän mitä silloin kun talviuni alkoi.
Karhun ruokavalio on laaja, mutta se käsittää eniten kasviksia ja marjoja. Sen lisäksi hyönteiset, muurahaiset ja toukatkin kelpaavat. Talviunen jälkeen karhu tavallisesti on nälkäinen, jolloin myös hirvet voivat olla osa ruokavaliota.
Aivan kuten suteen, liittyy karhuunkin paljon tarinoita. Se onkin oikeutetusti Suomen kansalliseläin. Karhua on kautta vuosisatojen pelätty, mutta samalla kunnioitettu. Joskus siitä on tehty pyhä eläin, joka on tarujen mukaan kotoisin Otavan tähdistöstä. Tarinoista ja monesta roolista kertovat karhun monet nimet. Suomen kielessä karhulla on lukuisia eri nimiä. Jotkut luotiin, koska karhua ei rohjettu puhutella oikealla nimellään.
Karhu myös väistää ihmistä. Joskus kuitenkin ihmisen ja karhun polut kohtaavat. Kuolemantapauksia sattuu kuitenkin hyvin harvoin. Lähes aina ihmisen vaistotessaan karhu vetäytyy kauemmaksi.
Sen sijaan karhu on ihmisen kannalta haitallisesti joskus päässyt lammas- tai nautakarjan kimppuun. Tuolloin se on raadellut useita yksilöitä. Sen lisäksi mehiläishoitajille karhu tuottaa harmia, sillä mikäli se tottuu hunajaan, se saattaa vierailla tiheästikin mehiläistarhojen apajilla.
Koko maailmaa ajatellen karhua ei voida pitää uhanalaisena lajina, mutta Euroopan laajuisesti laji on kuitenkin vähentynyt. Suomessa karhu lasketaankin kuuluvaksi silmälläpidettäviin lajeihin, jotka ovat uhanalaisia. Karhulla ei ole luonnossa vihollisia.
Ahma
Ahma (''Gulo gulo'' ) on noin painaa noin 8-27 kiloa, Suomen suurin näätäeläin jonka ruumiinrakenne on tanakka. Urokset ovat usein paljon naaraita painavampia ja kookkaampia. Turkki on yleisimmin väriltään tummanruskea. Ruskeat juovat kyljissä ovat myös hyviä tuntomerkkejä. Häntä, kuono sekä kaikki raajat ovat puolestaan mustat. Turkin muusta väristä astetta vaaleammat sävyt ovat otsassa ja poskissa. Ahma elää keskimäärin noin 6-vuotiaaksi. Se voi elää kuitenkin kaksin verroin näin pitkää, mikäli selviää ensimmäisistä elinkuukausistaan ja vuosistaan, jolloin kuolleisuus on suurimmillaan.
Ahman elinpiiri on laaja. Päivän aikana se voi liikkua parhaimmillaan useita kymmeniä kilometriä. Useimmiten näätä on liikkeellä hämärässä ja öiseen aikaan, mutta ei se tiiviisti päiväsaikaan liikkumistakaan välttele.
Suomessa ahmat elävät lähinnä Pohjois- ja Itä-Suomessa, mutta myös näillä alueilla se on harvinainen. Ahma onkin Suomessa rauhoitettu eläin.
Ne eivät hakeudu asutusten läheisyyteen vaan välttelevät tällaisia seutuja. Ahman elinpiiri on laaja. Uroksella on useimmiten omalla alueellansa useampi naaras. Ahma liikkuu ja saalistaa turvautuen eniten hajuaistiinsa. Sen näkö ja kuulokyky ovat huomattavasti hajuaistia heikommin kehittyneet.
Ahman ruokavalio on monipuolinen, mutta pääasiassa se on raadonsyöjä. Se saalistaa itse pieniä hirvieläimiä, kuten metsäpeuroja. Se palaa takaisin haaskalle useamman kerran. Mikäli se huomaan jonkun muun tulleen apajille, ahma saattaa ajaa tunkeilijan pois. Ahmalle kelpaavat erilaiset pikkunisäkkäät, linnut sekä myös kesäaikana marjat.
Ahma saa poikaset helmi-maaliskuun aikana. Yleensä niitä syntyy yhdestä kolmeen. Poikasten silmät avautuvat noin kuukauden ikäisinä. Ne elävät onkaloissa, jonne ahma ne synnyttää. Sinne johtavat usein useammat käytävät. Käytäväverkostossa on eri käytävät niin käymälälle kuin ruokavarastoillekin. Pennut ovat emon mukana ainakin syksyyn saakka, toisinaan kevääseen kunnes ahma synnyttää uudelleen.
Ahmallakaan ei ole luontaisia vihollisia, mutta se pyrkii välttämään kohtaamista suden kanssa.