Yön nahkasiipiset saalistajat
Lepakot ovat pääsääntöisesti yöaktiivisia nisäkkäitä, jotka lentävät eturaajan ympärillä olevan lentopoimun eli lenninräpylän avulla. Rakenteellisesti lepakoille tyypillinen piirre on muuhun vartaloon nähden huomattavan suureksi kehittyneet eturaajat, varsinkin sormet ovat lähes kehon pituiset lukuun ottamatta lyhyttä peukaloa. Neljän pitkän sormen tehtävänä on levittää lenninräpylä lepakon lentoa kannattelevaksi siiveksi, kun taas kynnellisen peukalon tehtävä on toimia apuna kiipeilyssä, ryömimisessä ja tarttumisessa. Lentopoimu ulottuu eturaajoista ainakin takaraajojen nilkkoihin, ja lisäksi useilla lajeilla jopa häntään asti lisäten kantavaa pintaa huomattavasti.
Liki karvaton lentopoimu on elävää kudosta, jossa on verisuonistoa, hermoja ja pieniä lihasryhmiä, joiden avulla lentoräpylä pysyy kireänä ilman pyörteilyssä. Siipien muoto vaihtelee paljon eri lepakkolajeilla, ja muodolla on yhteys lepakkolajin saalistustapaan ja tyypilliseen elinympäristöön. Suomalaisista lajeista esimerkiksi isolepakon pitkät ja kapeat siivet soveltuvat hyvin nopeaan liikkumiseen avoimessa ympäristössä. Puiden oksistoissa edestakaisin puikkelehtivan korvayökön siivet taas ovat lyhyet ja leveät, mikä helpottaa pienessä tilassa liikkumista. Nopeilla lentäjillä on lisäksi pienet korvanlehdet ja hitailla lentäjillä suuret korvat.
Lentäminen on fyysisesti raskasta, ja niinpä lepakoiden sydän on 3 kertaa suurempi kuin muilla vastaavan kokoisilla nisäkkäillä. Lepakoiden veren hapenkuljetuskyky on myös selvästi muita nisäkkäitä parempi. Lepakoiden luut eivät ole lintujen tapaan onttoja vaan nisäkkäiden tapaan umpinaisia, mutta ohuina silti varsin kevyitä. Lepakoiden ruumista peittävä paksu turkki on osa lepakon lämmönsäätelyjärjestelmää ja tekee lepakoista suuremman näköisiä, mitä ne todellisuudessa ovatkaan. Lentämiseen sopeutumisen vastapainoksi lepakot liikkuvat maassa yleensä varsin kömpelösti.
Suomessa on tavattu 10 lepakkolajia, jotka kuuluvat 5 sukuun. Vakituisia lajeja ovat viiksisiippa, vesisiippa, isoviiksisiippa, pohjanlepakko ja korvayökkö. Satunnaisemmin tavattavia lajeja ovat ripsisiippa, pikkulepakko, vaivaislepakko, isolepakko ja kimolepakko. Kaikki Suomen lajit ovat pienlepakoiden (Microchiroptera) alalahkoon kuuluvia puhtaita hyönteissyöjiä. Varsinkin yöperhoset ovat tärkeä ravintokohde useimmille lepakkolajeillemme. Vesistöjen rantojen asukit kuten vesisiippa saalistavat paljon myös vesiperhosia. Veteen jouduttuaan vesisiippa myös ui sujuvasti. Runsaimmin lepakkoja on maan eteläosien kulttuuriympäristöissä. Laajoilla yhtenäisillä havumetsäalueilla on vähemmän lepakkoja. Täkäläisten lepakkolajien tunnistus perustuu pitkälti ulkokorvan rakenteellisiin eroihin. Pienin lepakkomme vaivaislepakko painaa noin 5 g, kun suurin lepakkomme isolepakko painaa noin 30 g.
Lepakkomme parittelevat yleensä syksyllä. Naaras synnyttää seuraavana keväänä 1-2 poikasta, yleisimmin vain yhden. Lepakoiden menestymisen näkökulmasta vähäistä poikastuottoa kompensoi pitkäikäisyys. Eräiden suomalaisten lepakkolajien vanhimmat yksilöt elävät jopa yli 20-vuotiaiksi, ja useilla muillakin lajeilla on tavattu yli 10 vuotta vanhoja yksilöitä. Pikku- ja kimolepakoilla tunnettu ikäennätys on alle 10 vuotta. Yli 10-vuotiaat lepakot ovat kuitenkin lajiensa poikkeusyksilöitä, arvioidut keski-iät lepakkolajeillemme ovat noin 3-5 vuotta.
Pienlepakoille tyypilliseen tapaan suomalaiset lajit ovat suhteellisen pienisilmäisiä. Rajoittunutta näkökykyä kompensoi pienlepakoiden kyky käyttää kaikuluotausta ympäristönsä hahmottamiseen ja saaliseläinten löytämiseen. Suomen lepakoiden kaikuluotausäänien taajuus vaihtelee 20 – 55 kHz lajista riippuen. Näköaistia pienlepakot käyttävät kaikuluotauksen tukena, mutta yöeläiminä lepakot eivät näe värejä. Hajuaistilla on merkitystä lepakkoyhdyskunnan sosiaaliseen käyttäytymiseen liittyvässä viestinnässä. Lepakot ovat moniavioisia, eikä niillä ole vakiintuneita parisuhteita.
Lepakot saalistavat yleensä öisin, mutta eivät levähtämättä läpi koko yötä. Sydänyöllä hyönteisten aktiivisuuden ollessa vähäistä myös lepakot lepäävät ennen auringonnousua edeltävää aamuyön saalistusjaksoaan. Sateella ja kovalla tuulella lepakot eivät mielellään lähde saalistamaan, koska huonot olot haittaavat kaikuluotausta ja lisäksi lentäminen sellaisissa oloissa on äärimmäisen raskasta. Huonoissa oloissa hyönteiset myös piilottelevat kasvillisuuden seassa, joten ravintoakin vain niukasti tarjolla.
Päiväaikaisen leponsa lepakot viettävät yhdyskuntina suojaisissa ja hämärissä paikoissa kuten luonnosta löytyvissä halkeamissa, onkaloissa ja luolissa roikkumalla lepotilan katosta pää alaspäin taakse- tai sivullepäin osoittavien jalkaterien varassa. Koska lepakko roikkuu lepoasentoon lukkiutuneiden raajojen varassa, roikkuminen ei kuluta lainkaan lihasvoimaa. Lepakoista poiketen kaikilla muilla nisäkkäillä jalkaterät osoittavat eteenpäin.
Kaikki Suomen lepakkolajit elävät täällä levinneisyytensä äärirajoilla. Varsinkin talvi on kova koettelemus lepakoillemme. Useimmat lepakkomme sinnittelevät talven yli horrostaen syys-lokakuusta huhti-toukokuuhun suojaisissa paikoissa. Monille pienikokoisille lajeille pitkät muuttomatkat ilmastollisesti suotuisemmille alueilla ovat ilmeisesti fysiologinen mahdottomuus, meikäläisistä lepakoista vain iso- ja pikkulepakolta tunnetaan yli 1 000 km:n vuodenaikaismuuttoja. Paikallisesta lajista tyypillinen esimerkki on korvayökkö, jolle jo 50 km:n matka on pitkä siirtymä.
Viimeisinä vuosikymmeninä useat tekijät ovat nousseet uhkaamaan lepakkokantoja. Hyönteismyrkkyjen lisääntyvä käyttö on vähentänyt lepakoiden saatavilla olevan ravinnon määrää. Hyönteismyrkyt aiheuttavat lepakoille myös myrkytyksiä. Myös muu ympäristö kemikalisoituminen on haitallista suhteellisen korkealla ravintoketjuissa oleville lepakoille. Myös maanviljelymenetelmien ja metsänhoitotapojen muuttuminen ovat vähentäneet lepakoille sopivan hyönteisravinnon määrää ja saatavuutta. Kolopuita hävittävä metsänhoito on vähentänyt lepakoiden luontaisia suojapaikkoja.