Kettu
Ketuiksi kutsutaan monia koiraeläinten heimon lajeja, joista se kuuluu vulpes-sukuun (vulpes-suvussa on 12 lajia). Muita kettuja ovat naali, korvakoira sekä Etelä-Amerikassa asustavia Dusicyon lajeja. Kettu on yksi laajimmalle levinneistä luonnonvaraisista nisäkkäistä. Suomessa niitä elelee koko maassa. Ketut tulevatkin toimeen hyvin monenlaisissa elinympäristöissä ja pystyvät syömään sitä, mitä kulloinkin on saatavilla. Kaikkein suosituimpia asuinympäristöjä ovat kuitenkin lauhkeiden alueiden lehtimetsät.
Aikaisemmin kettuja metsästettiin innokkaasti arvokkaan turkin vuoksi, mikä on vähentynyt tarhaamisen yleistyttyä. Tästä on seurannut kettukannan säilyminen ennallaan tai joillakin alueilla jopa lisääntyminen. Kettu on osoittanut myös kykynsä sopeutua muuttuvan elinympäristönsä mukaan ja onkin usein nähty vieras maanviljelyseuduilla ja jopa kaupungeissa.
Kettu viihtyy hyvin yksinään, vaikka toisinaan niitä saatetaan nähdä jopa kuuden aikuisen muodostamissa ryhmissä. Vuodenaika ja saatavilla oleva ravinto vaikuttavat ryhmän kokoon, ja tavallisesti ryhmään kuuluu yksi uros ja useita naaraita. Naaraista korkeintaan kaksi voivat olla lisääntyviä ja muut toimivat jonkinlaisina auttajina. Tässä ilmenee kettuyhdyskuntien sisällä vaikuttava arvojärjestys. Ketun reviiri voi kooltaan vaihdella kymmenestä hehtaarista jopa 2000 hehtaariin, mihin vaikuttaa muun muassa alueen ihmisasutuksen tiheys. Esimerkiksi kaupungeissa, joissa yleensä löytyy paljon syötävää, reviirien koko on pieni. Niukkaravintoisilla alueilla taas kettujen on vallattava lisää tilaa itselleen. Reviirillä asustavat ketut liikkuvat ristiin rastiin, ja uros on se, joka kiertelee säännöllisesti merkitsemässä aluetta. Haistaessaan ryhmään kuulumattoman ketun jäljet, se peittää ne omalla merkillään.
Kettu on monipuolinen saalistaja ja liikkuu pääasiassa hämärässä. Vaikka ketut ovat kaikkiruokaisia eläimiä, parhaiten ne kuitenkin herkuttelevat pikkujyrisijöillä, jäniseläimillä, linnuilla, haaskoilla ja ruoantähteillä sekä selkärangattomilla ja hedelmillä. Ravinnonkäyttö noudattaa niiden ympäristön vuodenaikaisia muutoksia: alkukesällä ne syövät paljon linnunmunia ja –poikasia ja loppukesästä alkaen hiiriä ja myyriä, joita on tuolloin paljon tarjolla.
Ketun lisääntymiskausi riippuu vuorokauden pituudesta. Naaras on lisääntymiskykyinen vain 1-6 päivänä vuodessa ja synnyttää 3-12 pentua. Suurista pentueista kuolee yleensä useita pentuja jo imetysaikana, ja jos ravintotilanne heikentyy, on myös muidenkin pentujen elämän jatkuminen vaarassa. Ketunpoikien silmät aukeavat noin 12 päivän ikäisinä. Ensimmäisinä päivinä emo imettää poikasiaan ja on koko ajan pesässä vahtimassa niitä, tällöin uros tuo ravinnon pesälle. Imetysajan jälkeen maitohampaat puhkeavat, ja emo vieroittaa poikaset. Tällöin ne alkavat vähitellen syödä lihaa, aluksi emon oksentamana ja hieman myöhemmin pesälle tuotuja pieniä palasia. Neljän viiden viikon ikäisinä poikaset tulevat ensimmäistä kertaa ulos pesästään, mutta pysyttelevät aivan pesän suulla. Ajan myötä pennut uskaltautuvat yhä pidemmälle, mutta pysyvät edelleen pesän lähettyvillä tarkkaillen ympäristöä valppaasti. Vielä kahden kuukauden ikäisinäkään ne eivät lähde 50 metriä kauemmaksi pesästään.