Onni tavoittamattomissa
“Onni on vain unen näköä ja kärsimys todellista” on Voltaire sanonut. Näin tuntee myös Jaromil etsiessään elämää kunnes pian tajuaa todellisen elämän olevan aina toisaalla, tavoitettavissa vain kuolemalla. Maanpäällinen oleminen julistaa onnen illuusioksi, harhaksi, jonka näennäiseen todellisuuteen uskovat ihmiset ryhmittyvät joukoksi, jonka jäsenenä Jaromil tuntee syvää ahdistusta ja pahoinvointia. Hän tuntee kärsimystä, surua ja toivottomuutta, mutta ei kärsimättömyyttä, iloa eikä toivoa.
Milan Kunderan teoksen Elämä on toisaalla alku ajoittuu 1940-luvun Prahaan, sosialismin alkutaipaleelle. Teoksen päähenkilön, Jaromilin elämästä kertovassa tarinassa on tunnistettavissa politiikan tuomien muutosten vaikutuksia niin yksilön, yhteiskunnan kuin kulttuurin tasolla. Jaromilin elämää seurataan 20 vuoden ajan eli koko hänen lyhyt, mutta vaikuttava elämä tulee esille. Tarinan kertoja keskittyy vain Jaromilin ja hänen äitinsä elämään, joten kaikkia muita tarinassa esiintyviä henkilöitä tarkastellaan heidän näkökulmasta.Jaromilin elämässä tärkeimmät vaiheet ovat hänen lapsuus ja viimeiset vuodet. Lapsuuden kautta lukijalle hahmottuu käsitys siitä miten Jaromilista tulee runoilija, mitkä seikat vaikuttavat siihen persoonallisuuteen, joka hänen elämänsä kohtaloksi muodostuu. Kaikella hänen lapsena kokemallaan on vaikutusta myöhemmälle elämälle ja elämän loppumiselle, joka teoksessa tuntuukin ainoalle hyväksyttävälle vaihtoehdolle päättää tarina. Elämän viimeisten vuosien jakso on tärkeä siksi, että lukija kohtaa Jaromilin sellaisena kuin hänen oli kohtalonsa mukaan määrä olla. Hän saavuttaa tavoitteensa :jättää jälkensä maailmaan - enempään hän ei olisi pystynyt.
Kundera esittää Jaromilin runoilijana, joka tuntee ääretöntä kaipuuta vapauteen, kaipuuta olla olematta runoilija ja kaipuuta ulos “runoilijan hiljaisuuden ympäröimästä peilitalosta”. Jaromil haluaa tempautua irti talutusnuorasta jonka toisessa päässä roikkuu nainen, joka hukkuneena omaan naiivin romantiikan tunteeseen on antanut elämän “omalle runoilijalleen”. Jaromil on äitinsä elämän keskipiste. Mitään muuta ei äidillä ole, tai jos onkin, niin ennen pitkää pojan tärkeys ilmenee niin voimakkaana, että hän jatkaa hengittämistään tämän kautta uhraten kaiken mikä saattaa tulla heidän väliinsä. Äiti ei ymmärrä eikä hyväksy poikansa kasvavaa tarvetta omaan riippumattomaan elämään, vaan syyllistää tämän tuntemaan itsensä petturiksi ja hylkääjäksi ja vaatii samanlaista sitoutumista ja omistautumista äitiinsä.
Jaromilissa ruumiillistuu monien runoilijoiden kohtaloksi koitunut voimakkaan äitihahmon vaikutus, joka auktoriteetillaan, silmillään ja jokaisella aistillaan on oleva oikeutettu kuljettamaan poikaansa itse viitoittamaansa tietä pitkin ja vielä itse määräämällään tavalla.
Jaromil yrittää löytää itsensä yksilönä, kokea oman olemisensa muutenkin kuin runojensa kautta. Hän liittyy marxilaiseen piiriin, jonka illanistujaisissa Jaromil uskoo vihdoin löytäneensä yhteyden omaan sisimpäänsä ollessaan yhteydessä muihin. Hän humaltuu omasta onnen tunteestaan puhuessaan yhteiskunnan siirtymisestä esihistoriasta todelliseen historiaan, välttämättömästä taloudellisen riiston lakkauttamiseen eli vapauteen. Hän puhuu siitä, miten surrealismi löysi ihmisen alitajunnasta ihmeitä tekevän aarreaitan ja sen myötä mielikuvituksen vapautumisen porvarillisesta kitschistä sosialistiseen realismiin. Hän tuntee jonkinlaisen irtautumisen menneisyyteen kuuluvista kahleista ja äidin talutusnuorasta. Hän tajuaa yksinäisen elämänsä tyhjyyden, oman mitättömyytensä ja ei-olemisensa, jotka hän nyt uskoo jättäneensä taakseen. Hän uskoo olevansa jotakin arvokasta, tätä tunnetta vahvistaa suhde, jonka hän tuona iltana aloittaa erään opiskelijatytön kanssa.
Kunderan Jaromil ei luo maailmankuvaansa empiirisesti, vaan tutkii elämää, synnyttää käsitteitä ja toteuttaa halujansa kirjallisuuden kautta. Hän elää runoissaan kaipaamaansa elämää, jota maailma haavoittaa. Runoissaan hän kokee kauniita hetkiä naisten kanssa, hetkiä joita hän käytännössä ei uskalla toteuttaa: hän pelkää itsensä paljastamista, häpeän mahdollisuutta, hetkeä jolloin hän ei voisi suojautua runon tarjoamaan piilopaikkaan. Hänelle surun ylevyys merkitsee kauneutta ja sitä hän rakastaa.
Voidakseen edes joskus paeta sinne missä todellinen elämä on, Jaromil luo Xaverin. Xaverille uni on todellisuutta ja todellisuus unta. Xaver elää unissa ja pystyy siirtymään niissä yhä uusiin uniin ja palaamaan taas aikaisempiin, näin hän elää useita elämiä vuorotellen.
Jaromilin elämä kuvataan epäonnistumiseksi, kurjaksi erehdykseksi jo siittämisestään lähtien, vaikka ulkoiset puitteet ja mahdollisuudet olisivat voineet tarjota aivan toisenlaisen elämän: varakas perhe, rakastava äiti, runoilijan lahjat. Jaromil ei tiennyt oman persoonallisuutensa arvoa ja merkitystään aikansa runoudelle ja siksi ei voinut tyytyä sen hetkiseen olemiseensa.