Riitta Jalonen: Tyttö ja naakkapuu
Kirjan varsinainen tapahtumakaari kestää muutaman minuutin ajan, kun pieni tyttö odottaa matkalippuja ostavaa äitiään rautatieaseman ulkopuolella. Hän katselee lähellä kasvavaa puuta ja muistelee isäänsä. Kuten linnut ovat jättäneet puun, on isäkin kuollut ja jättänyt tytön. Edessä on tuntematon tulevaisuus vieraassa kaupungissa kahdestaan äidin kanssa.
Kertojan ääni kuuluu kirjan pienelle tytölle. Hän käy läpi tuntojaan polveilevalla, ihmettelevällä tavalla, joka on lapselle ominainen ja aikuisellekin tuttu. Lapsen ajatuskulut on kuvattu hienosti, niissä ei ole mitään liian naiivia eikä toisaalta mitään pikkuvanhaa . ”Sen minä tiedän, että uusi alku toisi aina vain lisää muistoja. Koulun liitutaulustakin tulisi muisto ja monesta monesta muusta. Jos pakkaisin muistot reppuun, repusta tulisi painava. Sanon äidille, että en tahdo vähään aikaan enää yhtään uutta muistoa.”
Pääosa tytön pohdiskeluista keskittyy isän kuolemaan. Kuolema on suuri arvoitus, mutta tuntuu myös pienissä käytännön asioissa. Isä ei ole enää ohjaamassa venettään tai lähtemässä pyöräretkille. Pienen tytön havainnot perheestä yhden sen jäsenen lähdettyä lopullisesti ovat osuvia ja satuttavia. Surun kanssa läsnä on ilo: kauniit muistot ja avoin, mutta odottamisen arvoiselta tuntuva tulevaisuus.
Kristiina Louhen kuvat ovat kauniita ja herkkäsävyisiä. Toisissa kuvissa värit ovat täynnä syksyistä tummuutta, toisissa taas heleyttä ja valoa. Kuvat ja teksti tukevat toisiaan ja muodostavat yhdessä hienon kokonaisuuden.