Elämää ja kirjallisuutta
Ranskalainen Françoise Quoirez (1935–2004) löysi kirjailijanimensä Marcel Proustin romaanista. Sagan tunnetaan yhtälailla elämästään kuin teoksistaan. Uhkapelistä, alkoholista ja nopeista autoista pitävä kirjailija selitti elävänsä huonosti, ellei kirjoittanut ja kirjoittavansa huonosti, ellei elänyt. Saganin laajaan tuotantoon kuuluu romaaneja, novelleja, näytelmiä, käsikirjoituksia, lauluja ja muistelmia.
Saganin teokset ovat melankolisia ja viileän ironisia kuvauksia keskiluokan ihmisten latteasta elämästä ja monimutkaisista rakkaussuhteista. Hänen etäännytetty ja elegantti tyylinsä jatkaa ranskalaisen psykologisen romaanin perinnettä aikakaudella, jolloin ”uusi romaani” teki läpimurtoaan. Viihteellisyydestä huolimatta erityisesti Saganin varhaisissa romaaneissa voi havaita feministisen kirjallisuuden aineksia.
Esikoisteostaan Tervetuloa ikävä (Bonjour tristesse , 1954) Sagan alkoi työstää reputettuaan Sorbonnesta. Myyntimenestykseksi osoittautuva romaani ilmestyi kirjailijan ollessa 19-vuotias. Se kuvaa nuoren Cécilen juonitteluja, joiden tarkoitus on estää liikemiesisän ja moralisoivan perhetuttavan avioliitto. Romaani kuvasi isän ja tyttären suhteen tasavertaisiksi sekä jätti tyttären seksuaaliset kokeilut ilman onnetonta ja opettavaista loppua. Sagan samastettiin romaanin teini-ikäiseen päähenkilöön, ja häntä alettiin pitää beat-sukupolven ranskalaisena ruumiillistumana. Kriitikot kiittelivät teoksen analyyttistä tyyliä ja odottamattomia sävyjä. Romaani palkittiin kriitikoiden palkinnolla.
Saganin muut romaanit rakentuvat samoista aineksista kuin esikoinenkin. Useimmissa pinnallisesti sivistyneet joutilaat manipuloivat toistensa elämää lievittääkseen kyllästymistään edes tilapäisesti. Vakiomateriaaliin kuuluvat hullun rakkauden aiheuttamat kolmiodraamat, sukupolvien väliset kuilut, ylelliset miljööt ja isähahmot. Saganin kuvaama maailma ei silti ole täysin muuttumaton eikä hänen lahjakkuutensa pelkkää toistoa. Romaanissa Un sang d’aquarelle (1987) päähenkilöt eivät voi paeta tragediaa kuten esikoisromaanissa ja Sydämenvartijassa (Le Grande du coeur , 1968) kirjailija parodioi omaa tarinaansa. Silti Saganin voi sanoa tiivistäneen aiheensa olennaiseen, josta loitontuminen ei välttämättä ole hyväksi. Kun Sagan Rakastaja -romaanissa (Le Chien couchant , 1980) jätti rikkaiden maailman ja sijoitti rakkaustarinan kaivostyöläisten arkeen, oli seurauksena plagiointisyyte.