Mitä tasoja on kielessä ja kielitieteessä?
Puhuessa ei tule edes ajatelleeksi, kuinka pienistä eri asioista koko kommunikointi koostuu. Koko kieltä tulee helposti pitäneeksi itsestään selvänä keinona välittää asioita. Kuitenkin kyse on monien eri tasojen kohtaamisesta.
Ihmisten kommunikaation kielen välityksellä mahdollistavat ensinnäkin ihmisen fyysiset ominaisuudet. Puhe tuotetaan ihmisen puhe-elimissä, joihin kuuluvat mm. kurkunpää, kieli ja huulet. Toisaalta taas puheen kuulija pystyy jäsentämään puhujan lähettämät äänet kokonaisuuksiksi, joista syntyy sanoja, lauseita ja merkityksiä. Samat äänteet eri järjestyksissä tuottavat eri merkityksiä. Tätä äännetason kieltä tutkii fonologia, eli äänneoppi. Yhtä äännettä sanotaan foneemiksi. Nämä foneemit tuottavat tietyssä järjestyksessä sanoja, joilla on tietty merkitys.
Ihmiset kutsuvat asioita eri nimillä, mutta nämä nimet on annettu täysin sattumanvaraisesti asioille. Ei ole mitään näkyvää syytä, miksi juuri kirjainketju P+Ö+Y+T+Ä viittaa huonekaluun, jolla on tyypillisesti neljä jalkaa. Sanat muodostuvat siis sopimuksenvaraisesti tietyistä äänteistä ja merkkijonoista. Sanatason asioita tutkii morfologia eli muoto-oppi. Morfologia keskittyy sanoihin, niiden taivutukseen ja johtamiseen. Pienintä itsenäistä merkityksen sisältävää kieliainesta (esim. persoonapääte, yksittäinen sana) kutsutaan morfeemiksi. Perinteiset sanaluokkajaot ja sanojen taivutus ovat morfologian asioita.
Jotta sanoilla voidaan ilmaista jokin laajempi kokonaisuus, pitää ne osata yhdistellä toisiinsa niin, että merkityksestä tulee mielekäs. Sanoja ei voi laittaa mihin järjestykseen tahansa, vaan kielessä on itsessään tiettyjä sääntöjä, jotka määräävät sanojen järjestyksen ja niiden taivutuksen. Tämän tason asioita tutkii lauseoppi eli syntaksi. Lauseopin tarkastelussa ollaan kiinnostuneita siitä, kuinka sanat liittyvät toisiinsa ja muodostavat laajempia kokonaisuuksia. Lauseenjäsennys kuuluu tähän lauseopin kenttään, ja sellaiset sanat kuin subjekti ja objekti liittyvät lausetason tarkasteluun.
Kun ihminen tuottaa äänteet, jotka yhdistyessään toisiinsa tuottavat sanoja, joiden ketjuista syntyy taas lauseita, se ei vielä riitä. Kokonaisuuden on tarkoitettava jotakin.Tätä sanojen ja lauseiden merkitystasoa on vaikeampi tutkia kuin edellä lueteltuja tasoja sen abstraktisuuden vuoksi. Tämän tutkimustason nimi on semantiikka eli merkitysoppi. Kyse on siis siitä, mitä sana tai sanat tarkoittavat, eli enää ei liikuta kielen näkyvän aineksen parissa. Semantiikka jakaantuu sanatason ja lausetason semantiikkaan. Synonymia ja metaforat kuuluvat semantiikan piiriin.
Kielen käyttö tapahtuu aina jossakin tilanteessa. Kielellisen viestin merkitys syntyy vasta tilanteessa, ja se on vuorovaikutusten osapuolten neuvottelemaa. Tätä kieltä ja viestintää käytännön tilanteissa tutkii pragmatiikka. Pragmatiikan osa-alueita on mm. puheaktiteoria, jonka piirissä kielenkäyttö nähdään toimintana, eli samalla kuin sanotaan jotakin, tullaan tehneeksi jotakin. Esimerkiksi lause Ulkona sataa saattaa tietyssä tilanteessa tarkoittaa pyyntöä. Jos esimerkiksi ollaan lähdössä kauppaan, kyseinen lause voi toimia vetoomuksena tai käskynä mennä autolla.