Miten lapsen tarina muodostuu?
Narratiivin eli kertomuksen kertominen on lapselle vaativa tehtävä. Lapsi pystyy tuottamaan lyhyen tarinan, jossa tapahtumat etenevät aika-akselilla loogisesti. Tavallisempaa kuitenkin on, että lapsi ei pysty kertomaan tällaista tarinaa ilman aikuisen apua. 3-vuotias lapsi voi tuottaa selkeän ja lyhyen tarinan käyttämällä yksinkertaisia lauserakenteita. Usein kuitenkin käy niin, että lapsi käyttää narratiivin kertomisessa monimutkaisempia lauserakenteita. Tällöin käy niin, että lapsen kertoma tarina ei ole juonellisesti selkeä kokonaisuus.
Helpointa lapsille on kertoa tarinoita, jotka liittyvät heidän elämäänsä. Lapsi kertoo mielellään tarinoita hänelle läheisistä ihmisistä, kuten perheenjäsenistä ja päivähoitopaikan henkilökunnasta. Kokemukset antavat valmiin sisällön lapsen kertomuksille. Lapsen on helppoa myös kertoa asioista, jotka ovat koskettaneet häntä emotionaalisesti. Fiktiivisen tarinan kertominen on erilainen tehtävä lapselle. Fiktiivisen juonen rakentaminen on kognitiivisesti liian vaikeaa lapselle, sillä lapsi ei voi käyttää hyväksi omia kokemuksiaan. Kertomus on siis luotava tyhjästä.
Lapsen tuottamat kertomukset poikkeavat aikuisten kertomuksista monella tavalla. Lapsen kielellinen ilmaisu on rajallista. Juoni esimerkiksi on usein puutteellinen tai sitä ei ole. Tapahtumien väliset kausaaliset ja ajalliset suhteet voivat olla epäselviä tai niitä ei ole. Kertomuksesta voi myös puuttua alku tai loppu tai ne eivät erotu yhtä hyvin kuin aikuisen kertomassa tarinassa. Hyvän kertomuksen kriteeritkin ovat erilaiset lapselle ja aikuiselle. Lapsi alkaa ymmärtää hyvän kertomuksen kriteereitä noin viisivuotiaana. Tämänikäinen lapsi pystyy jo kertomaan narratiivin, joka on juonellisesti koherentti eli ehjä. Fiktiivisen narratiivin tuottaminen on kuitenkin vielä liian vaikeaa. Lapsi kykenee tuottamaan fiktiivisiä tarinoita vasta noin seitsemänvuotiaana.
Kertomuksen mallin lapsi oppii vuorovaikutteisissa lukutilanteissa. Tällaisissa tilanteissa aikuinen lukee lapselle kertomuksia ja satuja ja keskustelee lukutilanteen aikana ja sen jälkeen niistä lapsen kanssa. Lapsi ei siis ole vain passiivinen kuuntelija. Lapsi oppii vuorovaikutteisten lukutilanteiden aikana aikuiselta kertomiseen liittyviä asioita ja saa tietoa kertomuksen rakenteesta. Sosiaalisella vuorovaikutuksella on siis keskeinen rooli lapsen kerrontataidon kehittymisessä. Lapselle kannattaakin lukea paljon. Vuorovaikutteiset lukutilanteet ovat merkityksellisiä tekstitaidon kehittymiselle. Narratiivin tuottamistaito on vain yksi osa tekstitaitoja. Lapsen lukemaan oppiminenkin kehittyy lukutilanteiden pohjalta.