Filosofi, joka eli ja kuoli oppiensa mukaan
Filosofiassaan Sartre pohti olemisen perimmäisiä kysymyksiä. Sartren ajattelun mukaan ihmisen olemassaolo edeltää olemusta. Tällä Sartre tarkoitti sitä, että ei ole olemassa mitään ”universaalia ihmisen olemusta”, joka määräisi mitä ihminen perimmiltään on. Lopulta jokainen valitsee itse omat arvonsa ja elämänsä päämäärät. Ihmisellä on myös aina oikeus valita arvonsa uudestaan. Emme ole vanhojen ajatuksiemme ja arvojemme vankeja.
Sartre korosti myös ihmisen valinnan vapautta. Ihmisellä ei ole mitään auktoriteetteja mihin nojata elämän perimmäisissä kysymyksissä. Valitsemme itse omat arvomme ja olemme niistä myös absoluuttisesti vastuussa. Näin ollen meitä voidaan arvioida tekojemme perusteella.
Sartre kehitteli Martin Heideggerin (1889-1976) ajatusta aidosta (autenttisesta) ja epäaidosta (epäautenttisesta) ihmisenä olemisesta. Autenttinen oleminen oli nimenomaan sitä, että ihminen määrittelee itse oman olemisensa ja ei nojaa mihinkään valmiiseen. Autenttisesti ollessaan ihminen ei ole vain kuka tahansa, vaan luo omaa persoonaansa ja erottuu muista ihmisistä.
Absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus (angst). Tämä eksistentiaalinen ahdistus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa.
Sartren tärkeimpiä filosofisia teoksia olivat L’Etre et le néant (1943), jossa Sartre tutkii olemisen käsitettä, ja essee jossa Sartre esitteli eksistentiaalisen humanisminsa L’Existentialisme est un humanisme (1946).