Mitä on länsimainen uskonnonfilosofia?
Uskonnonfilosofia on filosofian osa-alue, joka käsittelee uskonnollisia ilmiöitä, keskittyen erityisesti uskonnollisiin totuuksiin. Länsimaisessa uskonnonfilosofiassa käsitellään mm. todisteita Jumalan olemassaolosta, Jumala-käsitteen loogisuutta, uskonnollisen kielen merkityksellisyyttä ja ihmeitä.
Uskonnonfilosofia on tavallaan kehittynyt täyttämään sitä aukkoa, jonka länsimaisen metafysiikan muutos aikaansai filosofiassa. Kun merkittävät sekulaarit filosofit katsoivat parhaaksi vaieta Jumalasta kokonaan 1900-luvulla, syntyi tarve löytää foorumi jossa teologit ja muutamat uskonnosta kiinnostuneet filosofit voisivat pohtia uskontoon liittyviä peruskysymyksiä ilman, että he joutuisivat samalla sitoutumaan johonkin tiettyyn uskonnäkemykseen. Toki uskonnonfilosofiaa on ollut niin kauan kuin on ollut filosofiaakin, mutta aiemmin uskonnonfilosofia liittyi saumattomasti teologiseen argumentaatioon, kuten esim. Tuomas Akvinolaisella. Toisaalta, Hegel on hyvä esimerkki ajattelijasta, jonka filosofiaan kuuluivat myös teologiset pohdinnat.
Jumalan olemassaolo on keskeinen uskonnonfilosofisen diskurssin alue. Tällöin puhutaan esimerkiksi kosmologisesta, teleologisesta tai ontologisesta todistuksesta. Muodolliset jumalatodistukset ovat peräisin antiikista, ne muokattiin uudelleen kristinuskoon sopiviksi ja keskustelu niiden todistusarvosta jatkuu edelleen.
Jumalan ominaisuudet kuten ikuisuus, muuttumattomuus ja hyvyys ovat toinen paljon keskusteltu alue. Pahan olemassaoloa on pidetty joskus täysin sopimattomana Jumalan ominaisuuksiin: miten täydellinen Jumala voi sallia pahan. Jotkut uskonnonfilosofit pyrkivät osoittamaan, että Jumalan ominaisuuksista ei seuraa, etteikö pahaa voisi olla olemassa. Pahan ongelmaan esitetään ratkaisuksi esimerkiksi ihmisen vapaata tahtoa tai hyveiden olemassaolon riippuvuutta pahasta.
Uskonnollisten väitteiden totuutta ja luonnetta pohdittaessa voidaan esittää ratkaisuksi fideistien tapaan, että uskonnolliset totuudet eivät kuulu rationaalisten totuuksien piiriin. Evidentialistit katsovat, että uskonnolliset väittämät ovat samanarvoisia muiden väitteiden kanssa ja etsivät keinoja niiden osoittamiseen todeksi tai epätodeksi.
Uskonnollinen kieli muodostaa oman tutkimuskohteensa: moderniin uskonnonfilosofiaan ovat vaikuttaneet mm. F. De Saussuren, L. Wittgensteinin, A.J. Ayerin, P. Ricoeurin ja J. Searlen teoriat kielenkäytöstä. Näkökulmia uskonnolliseen kieleen on lukuisia, eikä mitään yleisesti hyväksyttyä teoriaa uskonnollisesta kielestä ole olemassa.
Ihmeistä keskusteltaessa lähtökohtana on usein David Humen Essays on Miracles, jossa ihmeet nähdään rikkomuksiksi luonnonlakia kohtaan. Voidaanko ihmeille löytää jokin oikeutus olemassaolemiseen tai ovatko ihmeet välttämättä ’rikkomuksia’ luonnonlakeja vastaan kuuluvat tämän keskustelun keskeisiin kysymyksiin.