Miten oikeutetun sodan teoria on kehittynyt nykypäiviin asti?
Oikeutetun sodan teoria on alkujaan Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen kehittämä, peräisin roomalaisesta kulttuurista. Teorian mukaan sota on oikeutettu, jos sillä vältetään suurempi paha, se on puolustussota, heikkoja ei vahingoiteta ja rauhanneuvottelut aloitetaan niin pian kuin mahdollista. Keskiajalla kaksi kysymystä muodosti teorian perustan: oikeutetun sodan käsite ja sen määrittäminen, mikä itse sodassa on oikeutettua. Teoreetikoista esim. Hugo Grotius ja Francisco Suárez korostivat luonnonoikeuteen liittyvän sodan ajatusta, jolloin sodankäynnin rajoitukset tulivat pohdinnan kohteeksi. Ihmisten tuli olla sotaa käydessäänkin ihmisiä eikä petoja. Grotius (1583-1645) oli kansainvälisen oikeuden perustaja. Kansainvälisen oikeuden käsitteessä hän erotti toisistaan luonnonoikeudet ja valtioiden väliset sopimukset.
Ennen valistuksen aikakautta sodankäynti voitiin ymmärtää oikeutetun sodan teorian mukaan hallitusten toimeenpanemien tavallisten pakkotoimien jatkeeksi. 1700-luvulla keskustelu oikeutetusta sodasta voidaan jakaa naturalistiseen ja konstitutionalistiseen vaiheeseen. Ne erosivat toisistaan käsityksissään itsenäisten siviiliyhteiskuntien välillä vallitsevan luonnontilan suhteen. Naturalistisessa vaiheessa luonnontila ymmärrettiin lähinnä rauhanomaiseksi vaiheeksi, jossa siviiliyhteisöjen lait velvoittivat keskinäiseen yhteistyöhön. Sotaa pidettiin oikeutettuna vain puolustustarkoituksessa omien oikeuksien takaamiseksi: hallituksilla ei ollut oikeutta valloitussotaan. Konstitutionaalisessa vaiheessa, lähinnä Immanuel Kantin vaikutuksesta, luonnontila ymmärrettiin sotatilaksi, johon ei voida soveltaa mitään oikeusperiaatteita. Luonnonoikeus ei voinut rajoittaa sotaa moraalisesti lukuun ottamatta virallisia sopimuksia, eikä sodankäyntikeinojen moraalisia rajoja.
1800-luvulla sodankäynti siirtyi kohti Karl von Clausewitzin mainitsemaan absoluuttista sotaa, kokonaisten kansakuntien sodankäyntiä ja äärimmäisen julmaa sodankäyntiä. Sota myös ideologisoitiin: oikeutetun sodan tilalle tulivat korkeammat syyt, sillä sodalla väitettiin olevan tarkoituksena sivilisaation kehittäminen tai kansakunnan moraalin puhtaus. Puhuttiin myös siitä, miten sota on ymmärrettävä kaitselmuksen välineeksi. Sodankäynnin uskonnollinen perusteleminen, joka hylättiin 1600-luvun puolivälissä, tuli uudestaan muotiin. Tosin sodat myös elvyttivät uudelleen pasifismin: esimerkiksi Leo Tolstoin kirjoitukset puhuivat Jeesuksesta henkilönä, joka vastusti kaikkia voimakeinoja valtioiden välillä ja siviilihallinnossa.
1900-luvun alussa oikeutettua sotaa koskevaa lainsäädäntöä ja luonnonoikeuden teorioita pyrittiin virallistamaan. Vuonna 1907 vahvistettiin ns. Haagin sopimukset , joissa määriteltiin oikeutettuja sodankäyntimenetelmiä ja siviiliväestön koskemattomuuden periaate. Sodankäyntiteknologian kehitys, erityisesti ilma-aseen strateginen käyttö, uhkasi kuitenkin siviiliväestön koskemattomuuden periaatetta. Malliesimerkkinä tämän periaatteen loukkaamisesta oli Hiroshiman ja Nagasakin tuhoisat pommitukset. Toisen maailmansodan jälkeen vahvistettiin vuonna 1947 Geneven sopimus ja sen lisäpöytäkirja vuonna 1977, jossa muunnettiin oikeutettujen sodankäyntimenetelmien periaatteet ohjusaikakauteen sopiviksi. Pyrkimyksenä on ennen muuta siviiliväestön suojeleminen. Ohjuksilta edellytettiin myös suurempaa tarkkuutta