Miten postmodernismi liittyy filosofiaan?
Termi ”postmodernismi” viittaa 1600-luvulta 1900-luvun puolivälin jälkeen ulottunutta modernismia seuranneeseen aikaan. Kun moderni luotti järkeen, objektiiviseen ajatteluun, tieteeseen ja edistykseen, post-moderni pettyi näihin ideoihin, sillä maailmansodat, holokaust ja ydinsodan uhka olivat osoittaneet edistyksen myytin valheeksi. Maailma ei ollut järjellä hallittavissa. Post-moderni vastasi maailman hallinnan tarpeisiin tukeutumalla sellaisiin asenteisiin kuin leikki, ironia, parodia ja antifoundationalismi. Termiä ”post-moderni” käytti ensimmäisen kerran Arnold Toynbee vuonna 1946 nimetäkseen sodanjälkeisen aikakauden. Tunnetuksi termi tuli arkkitehtuurin ja taiteen parissa.
Yhteiskuntatieteisiin ja filosofiaan post-modernin ajattelun perusta luotiin strukturalistisessa lingvistiikassa. Ferdinand de Saussuren (1857-1913) ja Roman Jakobsonin (1896-1992) kehittämässä lingvistiikassa kielellisiä merkkejä pidettiin mielivaltaisina ja toisista merkeistä riippuvina. Merkeillä ei ollut absoluuttista merkitystä, vaan ne elivät jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Vuorovaikutuksen taas katsottiin kätkevän lingvistisen universumin ulkopuolella vallitsevan tarkoituksettomuuden.
Varmuuden tavoittelu on kuulunut länsimaisen filosofian perinteeseen jo Rene Descartesta lähtien. Se on myös luonut länsimaisen filosofian metafysiikan. 1900-luvulla keskeisimmät analyyttisen tradition ulkopuolella vaikuttaneet filosofit hylkäsivät modernin metafysiikan. Martin Heideggeria (1889-1976) on pidetty post-modernina filosofina, sillä hän kyseenalaisti perinteisen metafysiikan olemassaoloa ja olemusta koskevassa tutkimuksessaan ja suositteli sen korvaamista runollisella ajattelulla. Jacques Derridan (1930-2004) ajattelun lähtökohtana on Saussuren näkemys kielestä ”sisäänpäin kääntyneenä järjestelmänä”. Sanojen merkitykset ovat sopimuksen tuloksia, eivätkä pohjaudu sanan ja todellisuuden väliseen ontologiseen suhteeseen. Tämä merkitsi sitä, että hän tutkimuksissaan kyseenalaisti perinteisen semantiikan. Derrida katsoikin, että sanan lopullista merkitystä ei voi määritellä ja että kieli on loppujen lopuksi kykenemätön välittämään totuutta. Michael Foucault (1926-1984) taas asetti kyseenalaiseksi yhteiskunnan tavan ylläpitää valtaa, myös tiedon alueella. Tieteen käytännöissäkin on Foucaultin mukaan tiedostamattomia sääntöjä, jotka ohjaavat tiedon tuottamista.
Jean-Francois Lyotard (1924-1998) oli ns. ”suurten kertomusten” eli metakertomusten väsymätön kriitikko, esimerkkinä näistä myytit edistyksestä tai valistuksesta. Metakertomusten tarkoituksena on oikeuttaa niiden pohjalta syntyviä vallitsevia ideologioita. Nämä metakertomukset kuitenkin hajoavat lukuisiksi ristiriitaisiksi ja toistensa kanssa kilpaileviksi kertomuksiksi, mikä heijastaa asioiden differentiaalista ja päättämätöntä luonnetta. Jean Baudrillard (1929-) taas katsoo, että ihmiset ovat median tuottamien loputtomien ja keinotekoisten merkkijärjestelmien verkoston vankeja. Sen sijaan, että eläisimme todellisuudessa, elämme hypertodellisuudessa, jossa vaikuttavat simulaatio ja simulacra. Simulacra merkitsee Baudrillardille kopion kopiota, objektia joka on tullut aidommaksi kuin alkuperäinen kopioitu objekti. Baudrillardin esimerkki simulaation maailmasta on Persianlahden sota, jota ei hänen mukaansa ollut, vaan se oli korvattu mediassa tietokonepeliä muistuttavalla kopiolla sodasta. Simuloidusta sodasta oli siivottu kaikki todelliseen sotaan kuuluvat brutaalit elementit pois.Postmodernismia on kritisoitu siitä, että se ei sisällä muuta kuin muodikkaita ajatuksia ilman että maailman todellisiin ongelmiin haluttaisiin siinä puuttua. Jotkut ajattelijat, kuten Jürgen Habermas , pitävät ajatusta modernin kuolemasta liioiteltuna.