Miten Jumalan käsite liittyy moderniin ajatteluun?
1900-luvulla keskustelu Jumalasta siirtyi pääasiassa uskonnonfilosofien ja teologien piiriin. Suurimmista filosofeista vain Ludvig Wittgenstein (1889-1951) oli kiinnostunut uskonnosta positiivisessa mielessä. Wittgensteinin myöhäiskauden ajattelun mukaan uskonnollinen kieli ja puhe Jumalasta on merkityksellistä siinä elämänmuodossa, jonka uskonto muodostaa. Martin Heidegger (1889-1976) oli opiskellut jonkin aikaa jesuiittojen seminaarissa, mutta koko filosofisen uransa aikana hän ei keskustellut lainkaan Jumalasta. Hänen filosofiansa perustan muodosti olemisen käsite, mitä jotkut teologit mielellään tulkitsivat merkitsevän Jumalaa. Monet muutkin merkittävät filosofit noudattivat Heideggerin tapaa vaieta tyystin Jumalasta tai korkeintaan he korostivat ateismiaan, kuten eksistentialistit Jean-Paul Sartre ja Albert Camus.Loogisten positivistien mielestä taas uskonnollinen kieli oli täysin merkityksetöntä. Koska jakolinja tieteen ja uskonnon välillä muodostui 1900-luvun alkupuolella erittäin jyrkäksi, hedelmällistä dialogia tieteenfilosofien ja uskonnonfilosofien / teologien välille ei juurikaan päässyt syntymään. A.J.Ayerin Language, Truth and Logic (1936) tosin herätti kiivaan keskustelun, mutta osapuolet eivät lähenneet tässä diskurssissa toisiaan. Toisaalta, monien protestanttisten teologien kuten muutamien katolistenkin teologien mielessä valistuksen luonnollinen teologia oli tullut tiensä päähän ja siksi puhe Jumalasta ymmärrettiin enää tietyn uskonnon sisäiseksi dialogiksi. Humen , Kantin , Nietzschen ja muiden filosofien uskonnon kritiikki oli johtanut siihen, että Jumalan käsite poistui yleisestä filosofisesta diskurssista.
Teologeista Karl Barth (1886-1968) tulkitsi Jumalan olemusta kolminaisuusopin kautta. Jumalaa ei voida hänen mukaansa tuntea uskonnon ja siis kristinuskon kielen ulkopuolella: ihmisten on ensin katsottava, millainen Jumala on Kristuksessa ja vasta sitten, mikä on meidän paikkamme tuossa kertomuksessa. Paul Tillichille (1886-1965) Jumala on itse oleva, ja ”Jumalan olemassaolosta” on oikeastaan sopimatonta edes puhua, sillä Jumala on olemisen ja ei-olemisen polariteettien tuolla puolen. Rudolf Bultmanin (1884-1976), joka oli monessa suhteessa Heideggerin vaikutuksen alainen, mukaan ihminen ei voi päästä oman kokemusmaailmansa ulkopuolelle: Jumala on identifioitava joko tuon todellisuuden kanssa tai ei ollenkaan. Bultmanille Jumala on ”sana-tapahtuma”, jossa ihminen tekee eksistentiaalisen ratkaisun ja hyväksyy omassa elämässään ristin sanoman.
Uskonnonfilosofeista John Hick (s.1922) on puolustanut teististä teologiaa, jonka puitteissa eri uskonnot voisivat elää rauhanomaisesti rinnakkain. Hän on korostanut eskatologisen verifikaation ideaa, jonka mukaan Jumalaa ja uskontojen totuutta koskevat kysymykset saavat ratkaisunsa vasta lopussa. Richard Swinburne (s.1934) puolestaan korostaa kristillisen teismin olevan laaja ja integroiva selitys, joka on syytä hyväksyä siksi, että se tarjoaa monipuolisemman maailmanselityksen. Alvin Plantiga (s.1932) taas katsoo, että usko Jumalaan voi olla sellainen perustava uskomus, joka ei tarvitse tukea muista uskomuksista. Tällöin uskoa ei tarvitsisi perustella muiden uskomusten evidenssin perusteella.
Keskustelua edellämainituista ja hyvin monista muista Jumalan käsitteeseen liittyvistä ideoista käydään laajalti uskonnonfilosofien ja teologien keskuudessa. Filosofinen diskurssi on kuitenkin fragmentoitunut, kukin filosofi on asiantuntija vain omalla kapealla alueellaan eikä rajojen ylityksiä juuri tapahdu. Enää ei tunnu olevan filosofeja, sellaisia kuin vaikkapa Antony Flew tai John Mackie, jotka kykenisivät ylittämään oman erikoisalansa rajoja ja ottamaan kantaa Jumalan olemassaoloon - puolesta tai vastaan.