Mikä on tiedon ja uskon keskinäinen suhde?

Reformaation myötä tieto tuli uudella tavalla pohdinnan kohteeksi myös teologisessa ajattelussa, sillä uskonkiistoissa molemmat tiedon auktoriteetit, Raamattu ja traditio, asetettiin kyseenalaiseksi. Luonnontieteiden vallankumous vaikutti osaltaan tiedon aseman muuttumiseen teologiassa. Rene Descartes (1596-1650) loi tähän keskusteluun perustan ja ehdot asettamalla kaksi mahdollista tiedon lähdettä, järjen ja kokemuksen. Kaikki totuusväitteet on perusteltava joko deduktiivisesti vetoamalla järkeen tai induktiivisesti vetoamalla kokemukseen.

John Locken ( 1632-1704) ajattelussa Raamatun ilmoitukseen voitiin luottaa, koska sitä tukivat luotettavat todistajat. Järki kuitenkin arvioi ilmoituksen luotettavuutta. Järjenvastaisia totuuksia ei voinut hyväksyä. David Hume (1711-1776) kiisti sekä Jumalan olemassaoloa todistavat argumentit, joihin esim. Locke oli vielä vedonnut, että ihmeiden todistusaineiston. Immanuel Kantin ( 1724-1804) mukaan filosofia voi parhaimmillaan antaa uskolle tietyn paikan, mutta se ei pysty antamaan uskolle rationaalisia perusteita. Friedrich Schleiermacher (1736-1834) puolusti uskon mahdollisuutta korostamalla, että teologiassa voitaisiin luopua kaikista sellaisista väitteistä, jotka kuuluvat luonnontieteen tai moraalin piiriin. Uskonto on ilmausta uskon ytimessä olevasta tunteesta, joka on täydellistä riippuvaisuutta äärettömästä. Sören Kierkegaard (1813-1855) taas korosti tahdon ja sitoutumisen puolta uskossa: usko ei tarvitse rationaalisia argumentteja eikä ole niistä riippuvaista. Mitä epätodennäköisempää uskonnon todennäköisyys on, sitä suurempi on usko. Karl Barth (1886-1968) hylkäsi myös luonnollisen teologian ja kehitti opin Jumalan sanasta, josta tuli kirkon kielen ja todistuksen ainoa mittari.

Looginen positivismi 1900-luvulla kohdisti uskontoa kohtaan uuden voimakkaan hyökkäyksen kieltämällä uskonnon kielen merkityksen, totuuden ja todistettavuuden. Sen mukaan teologian kieli on itse asiassa merkityksetöntä: jos haluttiin puolustaa jonkun teologisen väitteen totuusarvoa, oli ensin osoitettava, että tällaisia väitteitä voitiin periaatteessa esittää. Vetoaminen uskoon, tahtoon tai uskonnolliseen kokemukseen ei riittänyt.

Uskonnonfilosofiassa loogisen positivismin kritiikkiin vastattiin eri tavoin. D.Z. Phillips Wittgensteiniin tukeutuen väitti, että uskonnollinen kieli ei kuvaa tai selitä maailmaa, vaan sillä on aivan oma logiikkansa. Tämän fideistisen kannan mukaan synnin, kärsimyksen ja syyllisyyden käsitteillä on oma paikkansa uskonnollisen kielen sisällä. Alvin Plantinga ja eräät muut reformoidut filosofit puolestaan pyrkivät viemään maata Humen kritiikin alta väittämällä, että uskomus voi olla rationaalinen vain, jos se on todella perusluonteinen uskomus tai perustuu tällaiseen. Koska tällaisia perustavia uskomuksia ja niihin liittyviä arviointikriteereitä ei ole löydetty, myös teisti voi rakentaa jumalauskonsa oman uskomusjärjestelmänsä perustuksiin. Tätä ajatustapaa kutsutaan foundationalismiksi.

John Henry Newman (1801-1890) vastusti näkemystä, jonka mukaan uskon puolesta piti esittää joko induktiivisia tai deduktiivisia todistuksia. Hänen mukaansa uskoa voidaan puolustaa kumuloituvan argumentaation kautta, johon kuuluvat myös persoonalliset arviointikriteerit. Newmania seuraten mm. Richard Swinburne on esittänyt, että kosmologiset ja teleologiset argumentit yhdessä muun todistusaineiston kanssa todistavat Jumalan olemassaolon olevan todennäköisempää kuin että hän ei olisi olemassa. Myös henkilön uskonnollinen kokemus on osa tätä todistusaineistoa, ellei ole painavia todisteita sitä vastaan. Muutamat uskonnonfilosofit, kuten Nancey Murphy ja Thomas Torrance pitävät teologian ja tieteen tutkimusohjelmia ja -metodeja riittävän samanlaisina, jotta uskontoa voidaan perustella rationaalisesti.