Kansallinen voimannäyttö
Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II antoi helmikuussa 1899 julistuksen, jonka mukaan kaikki yleisvaltakunnalliset lait oli vastedes säädettävä Suomen sijasta Venäjällä. Manifesti loukkasi Suomelle myönnettyä autonomiaa ja se oli ns. ensimmäisen sortokauden lähtölaukaus.
Manifesti oli suomalaiselle sivistyneistölle järkytys ja se sai aikaan suuren isänmaallisen innostuksen. Manifestille alettiin vastalauseeksi puuhata kansalaisadressia, johon oli tarkoitus kerätä mahdollisimman monen suomalaisen allekirjoitus. Nimiä adressiin keräsivät ensisijaisesti maakuntiin lähetetyt nuoret intomieliset ylioppilaat kylästä toiseen hiihtämällä.
Adressiin saatiin muutaman viikon aikana kerättyä yhteensä runsaat puoli miljoonaa nimeä. Yhteenkoottuna nimilistasta muodostui kaikkiaan 26 kirjan pino. Tätä voidaan pitää harvaanasutussa maassa talvisaikaan tehtynä suorastaan hämmästyttävänä saavutuksena.
Kansalaisadressia perille toimittamaan nimitettiin viidensadan hengen lähetystö, johon oli valittu edustaja jokaisesta Suomen pitäjästä. Adressi ei kuitenkaan päässyt perille, sillä useista yrityksistä huolimatta Nikolai II ei suostunut ottamaan lähetystöä vastaan. Nikolai II piti adressia kapinoivan suomalaisen älymystön puuhana, eikä suostunut uskomaan myös tavallisen rahvaan seisovan hankkeen takana.
- Mielenilmaus ei vaikuttanut millään tavalla Nikolai II:n harjoittamaan Suomenpolitiikkaan, mutta välillisesti adressin vaikutukset olivat huomattavat. Adressin lähtökohdat olivat aikakauteen nähden äärettömän demokraattiset. Nimiä kerättäessä ei kiinnitetty huomiota sen enempää säätyyn kuin sukupuoleenkaan: tavallisen kyläläisen nimi oli yhtä arvokas kuin kirkkoherran, ja naisen yhtä arvokas kuin miehen. Vuosisadan vaihteen patriarkaalisessa yhteiskunnassa tämänkaltainen ajattelu oli suorastaan vallankumouksellista. Toiseksi adressi oli osaltaan purkamassa suomalaisen sivistyneistön hellimää romanttista kuvaa säyseästä ja sivistyneistölle myötämielisestä rahvaasta. Nimiä maalaiskylissä keräävät ylioppilaat saivat nimittäin usein järkytyksekseen huomata, etteivät kaikki köyhälistön edustajat halunneetkaan antaa tukeaan hankkeelle, vaan jättivät &8221;herrojen&8221; adressin mielenosoituksellisesti allekirjoittamatta.
Päiviö Tommila: Suuri adressi (1998)