Suomi sulautettava Venäjään
Suomen autonomian ajan loppuvuosia leimasi venäläisten harjoittama yhtenäistämispolitiikka, jolla maaltamme yritettiin riistää sen erityisasema. Tavoitteena oli liittää Suomi kiinteäksi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Yhtenäistämispolitiikan vuodet kiteytyvät kahteen ajanjaksoon, joita on kutsuttu ensimmäiseksi sortokaudeksi (1899 – 1905) ja toiseksi sortokaudeksi (1908 – 1917).
Aatteellista ja poliittista taustaa
Venäjällä oli 1800-luvun lopulla voimistunut panslavistinen aatesuuntaus. Siinä korostettiin itsevaltaista, sotilaallista valtiota, jossa ei ole tilaa kansallisille vähemmistöille. Vähemmistöt oli liitettävä yhtenäiseen valtakuntaan ja venäläistettävä. Suomen erityisasema ja kehittyneisyys ärsyttivät venäläisiä ja nostattivat epäluuloa. Hyökkäävä kirjoittelu Suomea kohtaan kasvoi.
Taustalla vaikuttivat myös turvallisuusnäkökohdat. Kilpavarustelu ja sotilaallinen jännitys olivat kasvaneet Euroopassa. Tämä sai venäläiset epäilemään, voitaisiinko Suomen kautta hyökätä keisarikunnan pääkaupunkia vastaan. Saksa koettiin pahimmaksi uhaksi. Luoteisrajan ja Pietarin turvallisuuden varmistaminen toivat tarpeen lujittaa ja yhtenäistää valtakunnallista hallintoa.
Ensimmäinen sortokausi
Vuonna 1894 Venäjän valtaistuimelle astui heikkotahtoinen ja panslavistinen Nikolai II. Kun Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin 1898 kiihkeä venäläistäjä Nikolai Bobrikov , puitteet Suomen sulauttamispolitiikalle olivat koossa. Nikolai II allekirjoitti 1899 helmikuun manifestin, jossa Suomen lainsäädäntö alistettiin valtakunnan yleiselle lainsäädännölle, vaikka maamme oma lainsäädäntö ja valtiopäivät tunnustettiin yhä.
Valveutuneet suomalaiset tulkitsivat manifestin voimakkaana loukkauksena oikeuksiamme kohtaan. Tämän jälkeen alkoivat yhtenäistämispoliittiset toimenpiteet. Suomen oma kansallinen sotaväki lakkautettiin (1901) ja venäjästä tehtiin virkakieli. Valvontaa ja urkintaa tehostettiin ja vastarintamiehiä karkotettiin maasta. Asennoitumisessa venäläistämispolitiikka kohtaan erottautuivat myöntyvyyssuunta, passiivinen vastarinta ja aktiivinen vastarinta.
Kesäkuussa 1904 kouluylihallituksen apulaiskamreeri Eugen Schauman ampui Bobrikovin senaatissa ja tämän jälkeen itsensä. Bobrikovin murha ja syksyllä 1905 seurannut suurlakko keskeyttivät toistaiseksi venäläisten sortopolitiikan.
Toinen sortokausi
Yhtenäistämispoliittiset toimenpiteet jatkuivat uudestaan muutaman vuoden kuluttua. Taustalla vaikutti suuri panslavistien määrä Venäjän duumassa (kansanedustuslaitos) ja ministerineuvostossa. Vuonna 1908 annetulla keisarillisella asetuksella kaikki Suomea koskevat lait tuli tarkistuttaa ministerineuvostossa, ennen kuin ne esiteltiin tsaarille. Kaksi vuotta myöhemmin kaikki Suomea koskevat lait oli säädettävä venäläisissä hallintoelimissä. Vuonna 1912 hyväksyttiin puolestaan yhdenvertaisuuslaki, joka takasi venäläisille kansalaisoikeudet Suomessa. Marraskuussa 1914 tuli julkisuuteen täydellinen venäläistämisohjelma, jota ei sodan vuoksi kuitenkaan ehditty toteuttaa.
Uudelleen kiristyneet sortotoimenpiteet herättivät suomalaisissa tyytymättömyyttä ja yhä jyrkempää vastustusta. Monissa piireissä alkoi vahvistua käsitys, että Suomen on irrottauduttava Venäjästä. Vastarinta kasvoi ja poliittisesti valveutuneissa ylioppilaspiireissä syntyi ns. jääkäriliike aseellisen kansannousun toteuttamiseksi. Helmikuun 1917 vallankumous Venäjällä syöksi tsaarin valtaistuimeltaan. Sortokausi päättyi, kun väliaikainen hallitus palautti Suomelle sen autonomiset oikeudet.