Kolmas maailma vapautui
Siirtomaiden itsenäistyminen alkoi jo toisen maailmansodan aikana, mutta lähti liikkeelle laajamittaisempana sodan jälkeen. Käyty sota oli osoittanut siirtomaille emämaiden heikkouden ja haavoittuvuuden. Siirtomaiden ihmiset olivat kuulleet myös propagandaa, jonka mukaan sotaa käytiin vapauden puolesta ja oli aika karistaa siirtomaavallan kahleet. Euroopassa koulutuksensa saanut siirtomaiden kansallinen älymystö (Mahatma Gandhi, Ho Tsi Minh) alkoi vaatia itsemääräämisoikeuksia ja heidän oli helppo saada laajojen joukkojen tuki taakseen. Emämaissa esiintyi myös mielipiteitä, jotka puolsivat siirtomaavallan lopettamista.
Englanti oli luvannut Intialle itsenäisyyden korvauksena osallistumisesta sotaponnisteluihin. Brittiläinen Intia itsenäistyi 1947 jakautuen Intian ja Pakistanin valtioihin. Britit lähtivät yhtä rauhanomaisesti Sri Lankasta ja Burmasta 1948 ja amerikkalaiset Filippiineiltä 1946. Hollantilaiset antoivat Indonesialle itsenäisyyden sodan jälkeen 1949. Englannin luopui hallussaan olleesta Malesiasta vasta 1957 sisällissodan päätyttyä.
Ranska yritti palauttaa siirtomaahallintoaan Kaakkois-Aasiassa, mikä johti pitkään ja veriseen Indo-Kiinan sotaan (1946 – 1954). Kommunistisen itsenäisyysliikkeen johdosta Yhdysvallat asettui tukemaan Ranskaa Neuvostoliiton ja Kiinan tukiessa puolestaan itsenäisyysliikettä (Viet minh). Sodan päätyttyä alueelle syntyivät Kambodzan ja Laosin valtiot sekä 17. leveyspiirin mukaan jaettu Pohjois- ja Etelä-Vietnam. Valtiot yhdistyivät myöhemmin Vietnamin sodan lopputuloksena.
Afrikan vapautuminen
Hieman tämän jälkeen myös Afrikassa nousi kansallinen tietoisuus. Pohjois-Afrikan rannikkovaltiot saavuttivat itsenäisyytensä 1950-luvulla. Englanti suhtautui suopeasti siirtomaiden itsenäistymishankkeisiin ja Ranska antoi myös periksi, muualla paitsi Algeriassa, sillä maassa asui mittava ranskalaisväestö. Algerian itsenäistymispyrkimykset johtivat vuosina 1954 – 62 käytyyn sotaan, joka päättyi kansanäänestyksellä saatuun itsenäisyyteen.
Kapinat ja itsenäistymisliikkeet levisivät myös ns. mustaan Afrikkaan. Ensimmäisenä puhtaasti afrikkalaisena valtiona itsenäistyi 1957 Ghana. Vuotta 1960 on kutsuttu ”Afrikan vuodeksi”, koska silloin itsenäistyi erityisen monta afrikkalaista maata. Pääasialliset emämaat Englanti ja Ranska antoivat itsenäistyneille maille mahdollisuuden liittyä tai olla liittymättä omiin valtiollisiin yhteisöihinsä. Englannilla tämä on ollut Kansainyhteisö ja Ranskalla puolestaan Ranskan yhteisö.
Muista eurooppalaisista valtioista poiketen köyhä Portugali yritti pitää viimeiseen asti kiinni afrikkalaisista siirtomaaomistuksistaan. Äärikonservatiivinen diktaattori António de Oliveira Salazar hallitsi Portugalia vuosina 1933 – 1968, eikä hyväksynyt siirtomaiden itsenäistymispyrkimyksiä.
Portugalin siirtomaissakin noustiin kuitenkin aseelliseen vastarintaan ja Salazarin jälkeinen diktatuurihallitus ajautui tämän kanssa umpikujaan. Afrikassa sotimiseen kyllästyneet sotilaat johtivat 25.4.1974 toteutettua neilikkavallankumousta. Tämä mahdollisti viimein Angolan, Mosambikin, Kap Verden ja Guinea-Bissaun itsenäistymisen. Siirtomaiden varsinainen itsenäistymisaalto päättyi tähän, tämän jälkeen ainoastaan muutamat pieniksi yksittäisiksi omistuksiksi jääneet saarivaltiot ovat itsenäistyneet.