Osa valtiojohtoista talouspolitiikkaa
Uuden ajan alussa Suomen sisäosat olivat valtaosin asumattomia erämaita, joissa muut suomalaiset kävivät vain kalastus- ja metsästysretkillä. Kustaa Vaasa (Ruotsi-Suomen kuninkaana 1523 – 1560) julisti erämaat kruunun maiksi ja kehotti suomalaisia linnanisäntiä huolehtimaan niiden asutuksesta. Tämä palveli valtion tarpeita, sillä asutuista kruununtiloista saatiin verotuloja. Asutus lähti liikkeelle 1500-luvun lopulla. Erämaiden varhaisessa asutuksessa kunnostautuivat erityisesti savolaiset, jotka tarvitsivat lisämaata kaskitaloutensa vuoksi. Vuoden 1570 vaiheilla ns. savolaisekspansion voimin oli asutettu jo Pohjois-Savon, Pohjois-Hämeen ja Satakunnan erämaat. Lisäksi savolaisten asutuskiila ulottui Etelä- ja Keski-Pohjanmaan itäosiin ja Pohjois-Pohjanmaan jokilaaksoihin. Yhdessä pohjalaisten kanssa he loivat asutusta myös Pohjois-Suomessa. Kuningas Kaarle IX antoi käskykirjeitä, joilla hän innosti talonpoikia Lapin asuttamiseen.
Suurvalta-ajan raskaat verot ja sotaväenotot sekä huonot sääolot ja katovuodet heikensivät kuitenkin asutusta. Kruununtilojen isännät vaihtuivat tiheään eikä viljely ollut pitkäkestoista. Tiloja autioitui siinä määrin, että kruunu alkoi myöntää taloille verohelpotuksia ja rekisteröidä tarkemmin viljelyksessä olevia tiloja. Uudisasutus eteni ripeästi Pohjanmaalla 1600-luvun jälkipuoliskolla. Suuret kuolovuodet 1696 -97 ja isoviha merkitsivät kuitenkin vakavaa taannuttavaa iskua koko Suomen asutukselle.
Uudisraivausta ja asutusta alettiin edistää 1700-luvulla lakiteitse, sillä hyödyn aikakauden hengessä maatalous nähtiin merkityksellisenä valtion talouselämälle. Vuosina 1723- 1798 annetuilla lailla ja asetuksilla myönnettiin erilaisia verovapauksia sekä sallittiin kruununtilojen lunastaminen perintötiloiksi ja tilojen halkominen. Torppia ja uudisasutustiloja perustettiinkin runsaasti. Maanomistusoloja järkevöittänyt isojako lisäsi myös osaltaan uudisasutusta. Vuosien 1749 – 1809 välisenä aikana syntyi halkomisten kautta 26 000 uutta tilaa.