Mitä olivat suomalaiset valtameripurjehtijat?
Suomen purjelaivakauden kukoistavinta aikaa elettiin 1700- ja 1800 –luvuilla. Suomalaisten matkat ulottuivat aina Amerikkaan ja Afrikkaan saakka ja kestivät kerrallaan useita kuukausia. Jotta laivat eivät olisi kulkeneet tyhjillään, otettiin matkan varrella uusia rahteja. Matkaltaan kotisatamaan saapuva laiva olikin paikkakunnalla aina suuri uutinen. Esimerkiksi 1700-luvulla purjelaivojen huippunopeus oli 18 solmua, tyypillinen matkanopeus oli 7 solmua. Matka Euroopasta Afrikan eteläkärkeen saattoi kestää pari kuukautta. Purjelaivoihin liittyvä romantiikka on edelleen voimissaan. Etenkin rannikkoseudulla merimieslaulut ovat monen tilaisuuden juhlaohjelmaa. Historiaan voi tutustua museoissa ja merimiestaitoihin vaikka perinnepurjehduksella.
Muutosten aikoja
Suomen kauppalaivaston kapasiteetti kaksinkertaistui 1700-luvun loppupuolella, nelinkertaistui 1800-luvun alkupuolella ja viisinkertaistui saman vuosisadan loppupuolella. Kauppalaivaston vetoisuus 1870-luvun lopussa oli maailman yhdestoista ja asukasta kohti laskettuna tonniston koko oli maailman viides. Suomen suhteellinen osuus maailmankaupassa laski 1800-luvun puolivälin jälkeen. Merenkulun lamaa jatkui 1900-luvun alkuun, minkä jälkeinen kasvu päättyi ensimmäiseen maailmansotaan.
Vuonna 1775 Turun läänin kaupungeilla oli yhteensä 107 alusta. Raumalaiset veivät lastinaan muun muassa puuastioita ja puutavaraa Saksaan ja Ruotsiin. Perinteinen purjemerenkulku alkoi hiipua jo 1870-luvulla, jolloin viimeiset suuret suomalaiset puurunkoiset valtameripurjehtijat rakennettiin. Tämän jälkeen Suomeen ostettiin ulkomailta rautarunkoisia purjealuksia. Silti Suomessa vielä itsenäisyyden ajan alussa veistettiin puurunkoisia kuunareita. Purjelaivakauden viimeiset voitot koettiin maailmansotien välillä, jolloin Ahvenanmaalta käytiin kauppaa rautarunkoisilla purjelaivoilla. Toisen maailmansodan jälkeen purjelaivojen aika oli auttamatta ohi.
Laivoja, satamia, tarinoita
Purjelaivakauteen liittyviä tarinoita on lukemattomia. Omaa tarinaansa kertovat kauden loppuvaiheeseen ajoittuvat tilastot. Esimeriksi Raumalla oli vuonna 1900 52 rekisteröityä purjelaivaa. Satamassa kävi vuoden aikana 300 alusta, joista puolet oli jo höyrylaivoja, puolet vielä purjelaivoja. Purjelaivakauden loistoaika alkoi olla ohi. Raumalaisten merenkulkijoiden tarinoita on tallentanut mm. murrekirjailija Hj. Nortamo, joka elävästi kertoo merenkulkijoiden kokemuksista tyynellä, myrskyllä, maailman satamissa ja kotikaupungissa.Oululaiset purjehtijat ja satama tunnettiin myös ulkomailla. Vuonna 1765 alkaneen purjelaivojen rakennuskauden aikana Oulussa valmistui kaikkiaan 511 laivaa. Viimeinen Oulussa rakennettu laiva oli parkkilaiva Felix, joka laskettiin vesille vuonna 1874. Felix purjehti vuosina 1893–1895 Englannin ja Floridan Pensacolan väliä. Laiva tuhoutui hirmumyrskyssä Pohjois-Atlantilla matkalla hiekkapainolastissa Kanadaan. Miehistö pelastautui ohipurjehtineeseen alukseen.
Runsaat viisikymmentä vuotta sitten koululaiva Suomen Joutsen purjehti viimeisen kerran Itämerellä ja Suomenlahdella. Ahvenanmaalaiset parkkilaivat Pamir ja Passat tekivät viimeiset purjehduksensa Grain Race –vehnäreitillä vuosina 1948–1949. Kokkolassa puolestaan laskettiin vesille vuonna 1920 viimeinen siellä rakennettu purjelaiva, kuunari Yxpila, joka nyt lepää puoleksi uponneena Paraisten Stormellön rantavesillä.
Raskasta työtä
Purjelaivat ja merenkulku kiehtoivat rannikkokaupungin nuorten mieltä. Niinpä olikin pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että nuoret miehet pestautuivat merille, kuka lyhyeksi kuka taas pitkäksi ajaksi. Työ laivalla oli raskasta. Työpäivä kesti yleensä 12 tuntia ja myrskysäällä työtä tehtiin tauotta. Merimiehen oli tunnettava laivansa ja osattava toimia siellä myös sysipimeässä yössä. Tavallista oli, että matkalla viivyttiin kaksi, kenties kolmekin vuotta.
Vaihtelua raskaaseen työhön koettiin pasaativyöhykkeellä, jolla lämpimät ja tasaiset tuulet kuljettivat laivaa. Ilmaiseksi merimiesoppilaaksi ei päässyt, vaan mukaan pääsystä piti maksaa suurehko summa. Ulkomaalaiset joutuivat maksamaan lähes kaksinkertaisesti sen, minkä suomalaiset maksoivat. Palkat olivat alhaiset ja laivoilta karattiinkin parempien pestien toivossa. Laivoilta saattoi karata kerralla kymmeniä merimiehiä saatuaan pestejä Euroopasta, Amerikasta tai jopa Japanista asti. Yleensä heidän tilalleen sai samasta satamasta uusia miehiä. Laivassa miehet asuivat ankeasti kosteissa ja kylmissä skansseissa. Yleisesti he sairastivat yksipuolisen ravinnon aiheuttamia puutostauteja. Tupakka ja ruoka saattoi pitkillä merimatkoilla loppua vielä 1920- ja 30-luvuilla.
Laivanrakentajia
Laivojen rakentamisella on Suomessa pitkät perinteet. Talonpoikaisveneitä on rakennettu rannikkoseuduilla kautta maan. Tunnettuja purjelaivanrakentajia oli muun muassa Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa. Esimerkiksi Siipyyssä purjehdus ja laivarakennus kukoisti Krimin sodan jälkeen. 1870-luvulla laivojen koko kasvoi ja niillä matkattiin yhä kauemmaksi. Siipyyn pitäjässä rakennettiin 1850–1920 yli 70 purjelaivaa. Ahvenanmaalaisia laivanvarustajia kiinnosti pohjalainen tasasaumainen laivatyyppi. Niinpä suuri osa laivoista myytiin sinne. Puulaivoja rakennettiin vielä sodan jälkeen. Esimerkiksi Raumalla rakennettiin kymmeniä sotakorvauskuunareita.