Sotaorpojen selviytyminen
Sotaorvoksi kutsutaan ihmistä, joka on menettänyt toisen tai molemmat vanhempansa sodan seurauksena. Suomessa sotaorpoja oli toisen maailmansodan jälkeen noin 50 000.
Sotaorpous merkitsi lapselle monia asioita. Vanhemman menettäminen on aina raskas isku koko perheelle. Lapsen oma suru ja jäljelle jääneen vanhemman suru liittyvät yhteen; usein lapsen surua ei osata tai jakseta käsitellä. Sotavuosina kaatuneiden omaisia lohdutettiin usein sillä, että heidän läheisensä oli antanut suuren uhrin isänmaalle. Pieni lapsi ei kuitenkaan ymmärrä tällaisia asioita, vaan vanhemman menetys on voinut olla hyvin ahdistava asia.
Yhden huoltajan perheellä on usein taloudellisia vaikeuksia. Lähes aina sotaorvot olivat menettäneet nimenomaan isänsä, joten perhe oli vailla pääasiallista huoltajaa. Erilaiset avustusjärjestöt ja myös valtio tukivat kaatuneiden sotilaiden perheitä, mutta avustukset eivät riittäneet korvaamaan aikuisen miehen työpanosta ja ansioita. Lisäksi järjestökenttä oli hajanainen, joten saattoi käydä niinkin, että tietty perhe ei kuulunut minkään järjestön avustettaviin. Sotaorpojen perheiden elintaso olikin monesti alhainen. Tästä syystä myös sotaorpojen kouluttautumista pyrittiin tukemaan.
Köyhyys ja isättömyys altistivat sotaorvot kiusaamiselle esim. koulussa. Sodan jälkeen kaikki eivät enää samalla tavoin kunnioittaneet isänmaalle annettuja uhreja, ja lapsille sota oli jo kaukainen asia. Sodasta olivat kärsineet muutkin, joten myötätuntoa ei aina riittänyt aikuisiltakaan.
Sotaorpous on usein ollut traumaattinen asia elämässä. Tästä kertoo sekin, että vasta viime vuosina, 60 vuotta sotien jälkeen sotaorvot ovat järjestäytyneet yhdistyksiksi ja alkaneet puhua kokemuksistaan.