Usko ja uskon hiipuminen
Vasta itsenäistyneenä valtiona Suomi haki turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja. Suomea auttaneeseen mutta ensimmäisen maailmansodan hävinneeseen Saksaan ei voinut kauan tukeutua. Ulkoministeri Rudolf Holstin ajama reunavaltiopolitiikka (vastaitsenäistyneiden Neuvosto-Venäjän rajavaltioiden ulkopoliittinen yhteistyö) ei saanut eduskunnan kannatusta.
Vuonna 1919 perustettu Kansainliitto (YK:n edeltäjä) sai suomalaisten tuen ja Suomi hyväksyttiin jäseneksi 16.12.1920. Erityistä luottamusta Kansainliittoon herätti Ahvenanmaan kiistan ratkaisu Suomen hyväksi kesällä 1921. Suomi toimi Kansainliitossa aktiivisesti, vuosina 1927 – 1930 maamme oli jopa liiton neuvoston jäsen. Kansainliiton ajaman aseistariisunnan uskottiin edesauttavan Suomen liittoutumatonta ja puolueetonta ulkopoliittista pyrkimystä.
Seuraavan vuosikymmenen kuluessa osoittautui kuitenkin, että Kansainliitto oli tehoton turvaamaan rauhanomaista kehitystä. Se ei pystynyt estämään Japanin, Italian ja Saksan alueellista laajentumispolitiikkaa. Kiristyvä maailmantilanne ja Kansainliiton havaittu heikkous saivat Suomen hakemaan ulkopoliittista tukea muista Pohjoismaista. Keskusteluista ei kuitenkaan päästy poliittisiin sopimuksiin ja talvisodan alkaessa Suomi oli yksin. Merkitykseltään korkeintaan myötämielisenä tekona Kansainliitto pystyi vain erottamaan Neuvostoliiton jäsenyydestään.