Vuokraviljelystä itsenäisyyteen
Torpparilaitos oli vuoteen 1918 saakka voimassa ollut maanvuokrausjärjestelmä. Koska Suomi oli maatalousvaltainen maa jossa yhteiskunnallinen asema varsinkin maaseudulla määräytyi suhteessa maaomistukseen, oli torpparilaitoksella siten suuri merkitys maan sisäiselle järjestykselle.
Järjestelmän synty
Torpparilaitos sai alkunsa 1700-luvun puolivälissä, kun talonpojille myönnettiin oikeus perustaa vuokratorppia mailleen. Järjestelyn tarkoituksena oli taata kasvavalle maataloustuotannolle riittävästi työvoimaa sekä laajentaa käytössä olevaa viljelyalaa torppien raivaamisen myötä.
Enemmistö torppareista maksoi vuokransa työllä, eli taksvärkkinä. Monella torpparilla olikin kaksinkertainen työurakka, sillä heidän piti vuokranmaksunsa ohella hoitaa myös omat viljelmänsä. Torppien suuri enemmistö oli pientiloja, joiden viljelmät eivät kyenneet yksistään elättämään vuokralaisiaan. Niinpä jopa 75 % kaikista torppareista joutui turvautumaan torpan ulkopuolisiin töihin lisätuloja hankkiakseen.
Alueellisesti torpparilaitos oli vahvin Lounais-Suomen viljelyalueilla, kun taas Itä- ja Pohjois-Suomessa vain harvalla maanomistajalla oli vuokralaisia. Torpparien lukumäärä kasvoi tasaisesti aina 1860-luvulle saakka, minkä jälkeen kehitys hidastui dramaattisesti.
Torpparilaitoksen kriisi
1800-luvun puolivälin jälkeen torpparilaitos ajautui kriisiin. Torpparilaitoksen taustalla ollut vanha agraarinen järjestelmä alkoi murentua maatalouden kaupallistumisen ja yhteiskunnan modernisaation seurauksena. 1700-luvun tarpeisiin suunniteltu torpparilaitos ei enää sellaisenaan vastannut 1800-luvun lopun muuttuneisiin tarpeisiin.
Muuttuneet olosuhteet tekivät torppien perustamisen kannattamattomaksi ja jo olemassaolevien torppien vuokraehdot kävivät alati ankarammiksi. Torpparin itsensä kannalta järjestelmän suurin ongelma oli vuokraajan ja vuokralaisen epätasa-arvoinen suhde. Vuokranantajalla oli oikeus halutessaan häätää vuokralaisensa ja ottaa tämän torppa ja torpparin viljelemät maat haltuunsa. Torppari saattoi hetkessä menettää sekä elämäntyönsä että kotinsa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olivat ne lukuisat torpparit, joilla oli pelkkä suullisesti solmittu sopimus.
Ongelmien kasvaessa torpparilaitos nähtiin maan johdossa yhteiskunnallisena aikapommina, joka saattaisi purkautuessaan syöstä koko maan sekasortoon. Kysymystä yritettiin ratkaista ensin vuokralainsäädäntöä uudistamalla, mutta todelliset muutokset jäivät poliittisista erimilisyyksistä johtuen pieniksi. Lopullisesti ongelma ratkaistiin vasta vuoden 1918 sisällissodan jälkeen, kun maanvuokraajille annettiin mahdollisuus lunastaa vuokraamansa maat omikseen. Käytännössä tämä merkitsi koko torpparilaitoksen loppua.
Kirjallisuus:
| Viljo Rasila: Suomen torpparikysymys vuoteen 1909 (1961) |
| Viljo Rasila: Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe (1970) |