Valtion etua palveleva talouspolitiikka
Merkantilismiksi kutsutaan talous- ja kauppapolitiikkaa, mikä vallitsi uuden ajan alusta pitkälti 1700-luvulle asti. Merkantilismissa valtio pyrki säätelemään tarkasti talouselämää yksityiskohtaisilla määräyksillä. Tärkeä tavoite oli saada vienti mahdollisimman suureksi ja tuonti pieneksi, että valtion varallisuus kasvaisi. Valtion etu katsottiin yksilön etua tärkeämmäksi.
Ruotsiin merkantilistinen talouspolitiikkaa omaksuttiin 1600-luvulla. Merkantilismissa kauppa pyrittiin ohjaamaan kaupunkeihin, joita perustettiin ahkerasti myös Suomessa. Osa kaupungeista sai oikeuden kotimaankauppaan ja ainoastaan muutamat rannikkokaupungit saivat käydä ulkomaankauppaa.
Tuontia rajoitettiin tulleilla, kielloilla ja määräyksillä. Toisinaan saatettiin tehdä jopa kotitarkastuksia, joilla etsittiin kiellettyjä ulkomailta tuotuja ylellisyystuotteita. Merkantilismiin kuului myös talonpoikaisen väestön kontrollointi. Vuoden 1739 asetuksella talonpojalla oli oikeus pitää kahden täysi-ikäisen ja yhden kasvuikäisen palkollisen lisäksi talossaan vain yksi poika ja tytär. Muiden oli haettava toimeentulonsa muualta. Merkantilismin hengen mukaisesti tilojen halkominen ei ollut sallittua.
Merkantilismissa suosittiin vientituloja tuovaa teollisuutta, jota ohjattiin tarkoin määräyksin. Tämän talouspolitiikan suurin terä alkoi hieman taittua 1700-luvun puolenvälin jälkeen. Lisääntyneen vapaamielisyyden hengessä maatalouden harjoitusta oli jo vapautettu erilaisilla lailla ja säädöksillä, pian sama henki alkoi vaikuttaa myös kauppapolitiikassa. Pohjanlahden kaupungit saivat 1765 vapaat ulkomaankauppaoikeudet valtiopäivien päätöksellä. Keskeisenä vaikuttajana tässä toimi poliitikko ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Anders Chydenius. Toteutetuista uudistuksista huolimatta merkantilismi hallitsi kansallista talouspolitiikkamme vielä pitkälti 1800-luvulle.